"Just
keep on pretending..." - HIM sen kuin jatkaa ristiretkeään ja teeskentelee, minkä
kerkeää ja siinä sivussa neiti Valo (Huom! Jarviksen keksintö ;-) poseeraa parissa
kymmenessä teinityttö-lehdessä ja tienaa, jos ei hunajaa, niin ainakin "SITÄ".
Tarkoitukseni ei ole siis ilmaista minkäänlaista kateutta yhtyettä kohtaan, vaan
suorastaan v-tuttaa, kun bändi yrittää edetä maailmalla ulkomusiikillisilla anneillaan,
jotka eivät kyllä nekään tässä bändissä sävähdytä, mieluummin soisin esim. Lemonatorin
poikien menestyvän maailmalla paremmin kuin HIM, heillä kun sentään on oikeastikin
HYVIÄ biisejä...Ja nyt sain sitten lopullisesti kaikkien teinien vihat päälleni. No, tehty mikä tehty. Kolmas kiekko, tältä "maailman parhaimmalta yhtyeeltä" on nimetty aika imelästi "Deep Shadows and Brilliant Highlights":iksi, juuri tälläistä maailman omistus-brassailua vihaan ylitse kaiken. Myönnän kyllä, että kun sain levyn käsiini, oikeasti jopa pidin kuulemastani joiltain osin ja pidän edelleen, enkä sitä häpeä myöntää. Voin myös myöntää sen, että saattaisin jopa olla HIM-fani tänä päivänä, jos he olisivat pitäneet ja kehittäneet ensimmäisen levyn lovemetalli-teemaa, mutta toisinpa kävi. Sitä en silti tajua, miksi jotkut hemmetin "In Joy and Sorrow"-piereskely rainat saavat eniten soittoaikaa medioissa!? Mikä vika on "Lose You Tonight":issa tai "Don't Close Your Heart":issa!? Biisien nimet kyllä äklöttävät, mutta minkäs teet, sitten ensimmäisen levyn ollaan menty kappaleiden nimissäkin aivan pop-linjalle, pe-kele.
Tuotantohan tällä albumilla on aivan ns. "USA-tasoa", eli rahalla tehty, sillä juuri tälläisellä materiaalilla sitä tuohta saa tehtyä. Kiitosta täytyy antaa laadun lisäksi myös tyylikkäistä digipak-kansista, tosin lehtinen on turhin koskaan näkemäni tekele; yhtyeen kuva, piirretty auton kuva, sekä sellaista töherrystä, ettei siitä saa pirukaan selvää, mutta onneksi sentään kannet ovat ihan hienot. No, musiikillisesta linjasta voisin sanoa sen verran, ettei yhtye enää edes yritä edetä eteenpäin soittotaidoilla, vaan lähinnä jok'ikinen biisi on tehty vahvalta tunnepohjalta... voi j--sus, kaikkea sitä tuleekin arvostelua... rupean pian voimaan pahoin.
No, jospa nyt kuitenkin yrittäisin kertoa levystä mahdollisimman objektiivisesta näkökulmasta. Levyn alusta löytyvät lähes kaikki biisit, joita tulee kuunneltua eniten kunhan sille päälle vain sattuu aina silloin tällöin. Ensimmäinen kappale "Salt in our Wounds" ei luultavasti tarjoa mitään uutta edellisen "Razorblade Romance"-albumin kuuntelijoille (Onko heitä? Tuskin). Kevyttä rynkytys-rytkytystä, mutta silti kuunneltavan tasolla olevaa kamaa, soolot tuovat lähinnä mieleen jonkin Popedan kaltaisen orkan, kauaksi ollaan menty niistä Metallica-sooloista, joita silloin joskus vuolsi lähes jokaisesta biisistä, ainakin muistaakseni. "Heartache Every Moment":in aloittaa syntikka-melodia, homma jatkuu ja biisistä mieleen jää lähinnä kertosäe ja se lähes koko kappaleen keston ajan kestävä pimputus-melodia. Mutta ei paha, ei paha. Ensimmäisistä viidestä kappaleesta korvaani miellyttää eniten kuitenkin "Lose You Tonight", jossa on levyn tiukimmat soundit. Ei nyt sentään mättöä, mutta sellainen kiukkuinen rytkytys-koukku, jota jaksaa kuunnella. Ja sitten...
"In Joy and Sorrow" oikein minun lempi-lempi-kappaleeni! Oi, jos joku vielä sanoo tätä biisiä parhaaksi biisiksi, minkä ovat ikinä kuulleet, niin voisin lähinnä kuvitella, että kyseisen ihmisen hyllystä löytyy levyjä tyyliin; Kylie Minogue, Hanson, Waldo's People ja E-Type... eli tasokkaassa seurassa olemme. Nyt loppu pelleily, kaikki tuon biisin tietävät, ei nappaa, ei sitten tuon taivaallista. Next! Sitten vuorossa "Pretending", joka muistuttaa kaikin tavoin kappaletta "Poisongirl", mistäköhän sitten johtuu, että sanoituksetkin kuulostavat lähes samoilta!? Kauan olen tätäkin biisiä yrittänyt kuunnella, siitä kuitenkaan löytämättä mitään hyvää.. videokin onnistuu minua lähinnä vain huimaamaan. Se kun muuten löytyy tältä CD:ltä, PC ja Power Macintosh-formaateissa, digipak-versiolta ainakin.
Koska maailmaa vaivaa suuri imelien biisien puute, niin johan levyltä löytyy tätä aukkoa paikkaamaan "Close to the Flame", joka menee imelyydessä jo niin huikeisiin aspekteihin, ettei edes Funeris Nocturnumin albumin nimi pysty sanoin kuvaamaan tunnetta tätä biisiä kuunneltaessa. "You Are the One" sentään onnistuu joillain tavoin, vaikkei se kuulostakaan yhtään aidolta biisiltä. Lähinnä siitä tulee mieleen joku hitti tuolta huikealta 80-luvulta. Levyltä löytyy siis tasan kahdenlaisia biisejä, kevyitä rock-lurinoita, sekä imeliä tusina-balladeja. Onneksi sentään mukana on muutama poikkeus, jotka vähän piristävät tunnelmaa. Loppulevy onkin täynnä aivan tajuttomia räpellyksiä, jotka onnistunevat silti saamaan kuolan valumaan suun pielistä naisyleisöllä. Digipakin bonus-biisit jaksoivat yllättää, tosin "Love You Like I Do" ei niinkään ollut mikään huikea veto, mutta tämä "Don't Close Your Heart" onnistui olemaan levyn toiseksi paras tsipale, on meinaan aivan uskomattomat melodiat ja melodiakulut tässä kipaleessa. Biisi ei ole millään tavoin rankka, mutta melodisuudella voidaan paikata yllättävänkin paljon asioita, muuten niin ontuvassa kokonaisuudessa. Eipä minulla tästä juuri sen enempää sanottavaa ole. Älkää ottakaa hernettä nenäänne tästä, pyydän kainosti. Niin, mitäs vielä... levyn kesto: 49:24. "In Iggy we trust". -tony
Songlist:
1. Salt in our Wounds
2. Heartache Every Moment
3. Lose You Tonight *
4. In Joy and Sorrow
5. Pretending
6. Close to the Flame
7. You Are the One
8. Please Don't Let it Go
9. Beatiful
10. In Love and Lonely
11. Don't Close Your Heart *
12. Love You Like I Do
Sekalaista tietoa levystä:
Levy-yhtiö : BMG
Levyn kesto : 49½ minuuttia
* = Song highlights
Soittajat:
Ville Valo - VOCALS
Mikko Paananen - BASS
Mikko Lindström - GUITAR
Antto Melasniemi - KEYBOARDS
Juhana Rantala - DRUMS
Sulje ikkuna!