Muutama vuosi sitten kun ...and Oceansin poijaat julkaisivat edellisen albumin, "AMGOD":in, aO järkytti kaikki. Bändi oli muuttunut lähes kaikin tavoin; ennen niin synkkä black metal/avantgarde-akti oli muuttunut lähes tyystin teknometal-yhtyeeksi. Haarniska-piikit olivat vaihtuneet lähes hoppari-vetimiksi, logo oli muotoiltu uudelleen, ja taisipa pojujen taiteilija-nimetkin vaihtua siinä sivussa - levy-yhtiön myötä. "Cypher"-albumilla tämä transformaatio sen kuin jatkuu...Tiedä sitten mistä johtuneen, että "Cypher" on astetta rankempaa materiaalia kuin "AMGOD". Arvaukset ainakin lähtevät siihen, että entiset fanit ovat oudoksuneet uutta tyyliä. Mutta siitähän ei päästä yli eikä ali vieläkään, että paluuta entiseen olisi enää. Tyyli on edelleenkin vahvasti industrial-metal painotteinen, mutta toki mukana on ripaus vanhojakin mausteita.
Mitään helppoa kuunneltavaa "Cypher" ei siis ole. Oikeastaan ainoa helposti sulateltava asia levyssä on pelkästään sen nimi. Jo kappaleiden nimet ovat lähestulkoon kuin romaaneja. Kappaleiden nimissä on jo hiukan sulateltavaa Bal-Sagothillekin. Kappaleiden pitkien nimien pituudesta johtuen, en edes vaivaudu kirjoittamaan niiden nimiä itse arvostelussa.
47 minuutin "Cypher"-älppärille on saatu aikaiseksi peräti 13 raitaa, joista yhtäkään ei voida ainakaan moittia niiden iloisuudesta. Onhan levy melko synkkää tavaraa loppujen lopuksi. Oikeastaan huomattavastikin synkempi kuin edellinen. Futuristisista electro-metal vaikutteista tosin ei olla päästy ainakaan vielä eroon, onneksi. Puff! Hyökyaalto iskee, GO! ...and Oceansit lähtevät sotajalalle heti levyn alkumetreillä. Teknobiitit pauhaavat taustalla, rääkynä lähtee perinteiseen aO:n tyyliin ja asenne on mitä asenteellisin, kuten asiaan kuuluukin. Tiedä nyt sitten sanoa, ovatko aO:n pojat soittajina kehittyneet suuntaan taikka toiseen, mutta ainakin pirunmoisella voimalla he soittimiansa kiduttavat! Eikä ole seuraavakaan kipale todellakaan lapsien korville suotavaa. Rummut jytisevät kuin taistelu-tantereilla pahimmillaan. Muuta kappaleesta ei oikein palavasti jääkään mieleen.
Kolmas raita kuulostaa melkein siltä kuin; Run DMC goes to electro-black metal with influences from viking metal! Tai ainakin jotain sinnepäin :-) Lisää turmiollisia ääniä tarjoillaan taas seuraavassa kappaleessa, siniviileän raikkaissa tunnelmissa. Levy lähtee pahasti toistamaan itseään viidennen kappaleen alkaessa. Tuntuisi siltä kuin aO ei oikein kykenisi tarjoilemaan tarpeeksi vaihtelua kappaleisiinsa. No, yksi täyteraina sinne tänne...
Levyn puolessavälin meno ainakin laantuu mitä ihmeellisemmäksi. Rumpu-rökitystä meno on edelleenkin, mutta erikoiset efektit viilentävät muuten niin kuumia tunnelmia. 7. kappale kuulostanee taas nostalgiselta kuin edellisen levyn ylösnousulta. Alakuloinen biisi siis. Mutta eipä siinä mitään, seuraavasta biisistä eteenpäin meno alkaa olemaan enemmänkin sitä teknomeininkiä, josta aO tuli tunnetuksi suurelle kansalle edellisellä levyllään. Hämyisät kitarariffit ryydittävät teknobiittejä, erikoisen kuuloisen kurinan siivittämänä. Teknobiittien väliin vielä pientä syntikka-kikkailua, niin johan on ainekset hitille kasassa.
9:ttä kappaletta ei ainakaan ole syyttäminen toistosta, sillä biisi on totaalinen tuplabasari-hirmu! Kappale revitellään noin 400km/h vauhdilla sen hamaan loppuunsa asti. Sitä seuraava biisi ei syna-kikkailuja lukuunottamatta taas juurikaan tarjoa mitään sen ihmeempiä uudistuksia. Mutta sitä seuraava, kappale nr. 11. on sitäkin ihanteellisemman kuuloinen. Rauhallisesti etenevä ja atmosfäärisempi kappale tuottaa mielihyvää, estrogeenejä ja ties mitä ihanaa aivoissa. Levyn viimeiset kappaleet edustavat älppärin kokeilullisempaa puolta. Melkein kuin kuuntelisi Cradle of Filthiä syntikan ja äänensärkijän läpi. Biisi on silti suht kaunis sekä kepeä, ja edellisen kappaleen sivuvaikutukset pätevät varmasti tässäkin tapauksessa.
Kaikki varmastikin muistanevat, kuinka edellinen levy päättyi armottomaan tekno-helvetti kappaleeseen. Tälläpä kertaa ei käynyt edes niinkään hyvä tuuri, että olisi saanut kuulla niinkin helppoa tavaraa. Levyn viimeinen siivu on nimittäin lähestulkoon pelkkää noisea ja karjuntaa, särkijän läpi. Austin Powersin jälkeläinen sanoisi varmaankin teini-iässä tästä, sormimerkit pystyssä jotain tyyliin; "Yeah, baby, yeah!". Tai tuskinpa sentään sekään tästä kiksejä saisi. Jokatapauksessa aO:n "Cypher" on ihan harkinnan arvoinen tapaus. Astetta kokeilullisempaa, synkempää sekä raskaampaa tavaraa kuin edellinen revittely-paketti. -tony
Songlist:
1. Fragile: Pictures Of Silence: Melting The Skies
2. Picturesque: Cataclysm Savour: And The Little Things That Make Us Smile
3. Angelina: Chthonian Earth: Her Face Forms Worms
4. Halcyon: The Heavy Silence: In Silent Rain
5. Aphelion: Light Evanescence: Into Extinction
6. Opaque: The Morning I Woke Up Dead: Today Is The Day
7. Aphid: Devil Flower: Fruits Of Lunacy
8. Voyage: Lost Between Horizons: Eaten By The Distance *
9. Catharsis: End Of Organisms: Absolute Purification Of Sins *
10. Silhouette: In White Rooms: Vacant Bodies
11. Comatose: The World Amnesia: Planet Dead
12. Debris: The Magenta Harvest: Liquid Flesh
13. Nail: An Odyssey In Flesh: Celebrate The New Skin
Sekalaista tietoa levystä:
Levy-yhtiö : Spinefarm Records (edustus)
Levyn kesto : 47 minuuttia
* = Song highlights
Soittajat:
Kenny - VOCALS
Pete - GUITAR
T - GUITAR
Anti - KEYBOARDS
Q - BASS
Sami - DRUMS
Sulje ikkuna!