Tätä kirjoittaessa valtiovarainmisteri Alexander Stubb lienee valmistautumassa puheeseensa, jonka hän kohta pitää Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlavuoden päätöstilaisuudessa. Oikeastaan kyseessä on tilaisuuden ohjelman mukaan "keynote lecture", kutsuttu pääesitelmä, mikä on hieman oudoksuttavaa ensinnäkin siksi, että Stubb ei ole tieteentekijä ja toisekseen siksi, että "pääesitelmän" pituudeksi ilmoitetaan kokonaista 10 minuuttia.

Yliopiston päärakennuksen ulkopuolella on mielenosoitus "keynote lectureria" vastaan. Mielipahakseni en ole paikalla, mutta osoitan mieltä tällä päivityksellä.

Asia on nimittäin siten, että juuri Alexander Stubb on aivan väärä vieras yliopiston juhlissa. Esitän asian perustelut seuraavassa kolmen pointin muodossa.

1. "Luen mieluummin virkamiesten raportteja kuin päivystävien dosenttien sepustuksia"

Näin flirttaili Alexander Stubb taannoin sivistysvihamieliselle kansanosalle. Nämä "päivystävät dosentit", joihin itsekin lukeudun, edustavat periaatteessa eri alojen korkeinta asiantuntemusta Suomessa. Dosentiksi pääseminen edellyttää tyypillisesti noin 10-20 vuoden opintoja, kansainvälisen vertaisarvioidun tutkimuksen julkaisemista, opetuskokemusta yliopistossa sekä akateemisen yhteisön kutsua ja hyväksyntää.

Dosentti on yliopistolle kunnianimi. Alexander Stubbille se on pilkkanimi. Kun ministeri sanoo, että päätöksenteossa ei tarvita dosenttien sepustuksia, hän sanoo itse asiassa, että päätöksenteon ei tulisi perustua tieteellisen tutkimukseen, oppineisuuteen ja pätevyyteen.

En ymmärrä, miksi kukaan ajattelisi niin.

Sen kyllä ymmärrän, että dosenttien kirjoittamat sepustukset ovat usein erilaisia kuin virkamiesten. Ne ovat riippumattomia ja tiedepohjaisia. Ne eivät heijasta päivänpolitiikan todellisuutta, jossa poliitikot ja virkamiehet työskentelevät. Ne voivat olla vaikeasti sovellettavia. Ennen kaikkea ne ovat mahdottomia lukukokemuksia jos on tottunut pelkistämään kaikki asiat politisoiduiksi vaihtoehdoiksi, esimerkiksi sellaisiksi, että vaihtoehtoina on ankeuttaminen tai positiivinen eteenpäin menon meininki, tai jähmettyminen menneisyyteen ja avautuminen mahdollisuuksille.

Akateemiset ihmiset eivät yleensä pidä sellaisesta populismista, kolmesta pointista, tasan kahdesta vaihtoehdosta tai siitä, että vaihtoehtoja ei ole ollenkaan (tämä on nykyisen hallituksen mielestä yleisintä). He ymmärtävät, että asiat ovat ytimeltään monimutkaisia, että sekä nykyisyys että tulevaisuus on tavattoman monista vaihtoehdoista vain yksi. Tämä on myös syy, miksi tiedemiehet eivät julkaise tutkimuksiaan 140 merkin twiitteinä.

Tiedemiehet kestävät henkisesti sen, että asiat ovat monimutkaisia. Poliitikot eivät. Tai ainakaan Stubb ei näytä kestävän.

On loukkaus yliopiston dosentteja kohtaan kutsua heitä "sepustelijoiksi". Yhtä kohteliasta olisi minulta kutsua thriatlon-mestari Stubbia pomppivaksi jumppailijaksi. Ei hän siitä tykkäisi. Eikä minua siitä hyvästä kutsuttaisi thriatlonistien 375-vuotisjuhlaan puhumaan. Miksi siis Stubb, joka loukkaa meitä, on siis meillä kylässä puhumassa?

Ensimmäinen pointtini onkin: Stubb ei arvosta yliopistoissa tehtävää työtä.

2. "Ennen professorina oli kolme hyvää syytä olla, kesä-, heinä- ja elokuu ja nyt näin ei sitten enää ole"

Näin puhui Stubb kun nykyinen hallitusohjelma esiteltiin. Hallitus oli päättänyt perustaa yliopistoihin kolmannen lukukauden, koska professorit Stubbin näkemyksen mukaan vain laiskottelivat kesäisin. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että Stubb pahoitteli lausumaansa sen jälkeen kun Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto olivat polttaneet aiheesta päreensä. Eikä minullakaan ole syytä olla pitkävihainen. Hyväksyn hänen anteeksipyyntönsä.

Mutta samalla on rehellisyyden nimissä todettava, että Stubb oli tietenkin aivan väärässä. Professorit eivät todellakaan lomaile. Loma-aikana he ovat konferensseissa, lukevat graduja ja väitöskirjoja. Jos kesä on onnekas, eräät heistä voivat heinäkuussa jopa hieman tutkia. Siis tehdä sitä, mikä heidän työtehtäviensä ytimeen kuuluu, mutta johon ei yleensä ole aikaa tammikuusta toukokuuhun, eikä syyskuusta joulukuuhun. Eikä yleensä kyllä kesäkuussakaan.

Kolmannen lukukauden ehdotus olikin monin tavoin yllättävä ja yliopistojen todellisuudesta piittaamaton. Ehkä yllättävintä siinä oli se, että edellinen hallituskokoonpano, jossa Stubb oli koko ajan mitä korkeimmissa asemissa, oli juuri toteuttanut yliopistouudistuksen, jossa yliopistojen autonomiaa oli määrä lisätä. Stubbin puolutovereilla oli uudistukselle nimikin, "fantastinen yliopistouudistus". Sen oli määrä tehdä yliopistosta itsenäisiä toimijoita, jotka voisivat muun muassa päättää siitä, mitä ja milloin opettavat.

Mutta sitten tuli uusi hallitus ja Stubbkin oli vaihtanut tuolia. Uusi hallitus otti tavoitteekseen vähentää opetusaloja ja lisätä lukukausia. Siis tehdä juuri niitä ohjaavia päätöksiä, jotka edellisen hallituksen kokoomuslainen opetusministeri oli halunnut antaa yliopistojen omalle autonomialle päätettäväksi.

Ehdotus uudesta lukukaudesta onkin uuden yliopistolain mukaan ilmeisesti laiton. Siis sen lain mukaan, jonka sai aikaan edellinen hallitus, jossa Stubb istui, ja jossa hänen puoluekaverinsa johti Opetusministeriötä.

Professori ei lomaile nykyisessä kahden lukukauden järjestelmässäkään. Tiedän sen esimerkiksi siitä, että kun itse toimin professorina sain kovia burn-outin oireita. Kun professorien työaikaa on tutkittu, on aina todettu, että se on noin kolmanneksen yli työehtosopimuksen tuntien. Olen vakuuttunut siitä, että jos professorit ryhtyisivät noudattamaan työsopimuksia, pitämään heille lain mukaan kuuluvat lomat ja viikonloput todella vapaina, lähtemään töistä kello neljä, yliopistot romahtaisivat. Nykyisellään ne lepäävät professorien ja tutkijoiden ilmaisen työn varassa.

Siksi Stubbin väite osoitti, että hän ei tiedä, mitä yliopistoissa tapahtuu. Toinen pointtini on näin ollen: Stubb ei tunne yliopistojen todellisuutta.

3. 83 miljoonaa syytä

Yleensä vuosijuhlan kaltaisiin tilaisuuksiin kutsutaan puhujiksi ystäviä ja hyväntekijöitä. Mutta Alexander Stubb ei ole Helsingin yliopiston hyväntekijä. Pikemminkin hän on Helsingin yliopiston pyöveli. Hallitus, jossa hän toimii ylimpänä kirstunvartijana vie yliopistolta viidessä vuodessa ainakin 83 miljoonaa euroa rahoitusta. Tiedossa on, että Stubbin tullessa puhumaan yliopistoon ovat käynnissä yt-neuvottelut, joissa on uhattuna joka seitsemäs työpaikka. Tunnelma yliopiston henkilökunnan keskuudessa ei todellakaan ole tsemppaavan hymyilevän thriatlonselfiemäinen vaan kyräilevä, pelokas ja odottava. Ihmiset on ajettu toisiaan vastaan, ja henkilökunta yliopiston hallintoa vastaan. Kukaan ei odota tulevaisuudelta hyvää.

Tämä hallitus, kuten kaikki edellisetkin, puhuu siitä, miten maa tulee pärjäämään kansainvälisellä huippuosaamisella. Tämä on banaalia puhetta, jolla on melko vähän tekemistä yliopistojen todellisuuden kanssa, mutta jos sitä hyväntahtoisesti haluaisi ymmärtää, voisi todeta, että Helsingin yliopisto todellakin saattaa eräillä aloilla kuulua maailman tieteen huipulle. Kansainväliset selvitykset, joiden metodologian ja motiivien perään on kylläkin syytä vakavasti kysyä, osoittavat, että juuri Helsingin yliopisto on Suomen yliopistoista korkeatasoisin monialainen yliopisto maailman huipulla. Siksi on hallituksen omien strategioiden ja tavoitteiden näkökulmasta täysin käsittämätöntä, että yliopistoleikkaukset kohdistuvat raskaimpina juuri Helsingin yliopistoon.

Stubb, kuten hänen suojattinsa opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ja muut ministerit, viimeksi Olli Rehn, puhuvat yliopistojen tulevaisuuden suhteen lähinnä vain kahdesta asiasta. Yhtäällä on huippuhöpinä, johon liittyy todellinen viesti, “poisvalinta”-retoriikka. Poisvalinta on uusi ministeri Grahn-Laasosen keksimä sana, joka tarkoittaa samaa, mitä ennen tarkoittivat “lakkauttaa” ja “lopettaa”. Yliopistoilla on edessään poisvalintoja eli lakkauttamisia, mutta niitä perustellaan sillä, että sitten voi olla huippu jossain muualla. Ja sekin jo tiedetään, missä nimenomaan. Huipulla on oltava asioissa, joihin liittyy yritysyhteistyötä ja kaupallisia sovellutuksia.

Tämä on ministerien toinen viesti. Kaikki paukut on suunnattava sellaiseen tutkimukseen, jolla on potentiaalia tuottaa rahaa, kunhan se on ensin yksityistetty johonkin yritykseen.

Koska Alexander Stubb puhuu mielellään urheiluvertauksin, otan minäkin vapauden käyttää sellaista. Tällainen strategia, keskittyminen muutamaan huippualaan ja niiden kaupalliseen soveltamiseen, on yhtä järkevä yliopistostrategia kuin oikean käden hauiksen harjoittaminen on kunnon kohottamisen keino.

Kaikkihan tietävät, että hauislihas on iso mötikkä, jota on mukava esitellä. Mutta hauislihaksen koko ei silti tarkkaan ottaen kerro kovin paljon ihmisen suorituskyvystä ja hyvinvoinnista. Ihmisen hyvään kuntoon kuuluu ketteryys, nopeus, eri lihasten tasapainoinen kehitys, hyvä olo ja niin edelleen. Se, joka ajattelee pärjäävänsä hyvin keskittymällä yhden lihaksen harjoittamiseen, ei tule hyväkuntoiseksi vaan hänellä kasvaa yksi iso motti ja patti. Sillä voi ehkä jotakin tehdä. Mutta ei kovin paljoa.

Kolmas pointtini on: Alexander Stubbin, hänen puolueensa ja hallituksensa yliopistopolitiikka on väärää ja haitallista.

Lopuksi

Ihmettelen joka päivä, miten on mahdollista, että nykyisin ei yhdestäkään asiasta puhuta mainitsematta koko ajan rahaa ja talouskasvua. Yliopisto, joka instituutiona on paljon nykyisiä valtioita, demokraattisia järjestelmiä ja puolueita vanhempi, on ollut uteliaisuuden ja sivistysihanteiden kantaja hyvin monenlaisten arvojen alla. Vaikka osa siitä on taipunut palvelmaan nationalismia, natsismia, kommunismia ja monenlaisia rikollisia ideologioita, on yliopisto aina pysynyt myös kriittisen järjen ja arvojen moninaisuuden sitkeänä vartijana.

Tänään, jolloin jokaiselle asialle halutaan laskea hinta, osa yliopistosta taipuu jälleen. Yliopistojen rehtorit ja laitosjohtajat suostuvat neuvottelemaan uusista rakenteista, tekemään “kipeät poisvalinnat”, kuten eufemismi kuuluu. Mutta toinen osa yliopistosta, todellinen, näkymätön yliopisto, säilyttää kriittisen luonteensa. Instituutio, joka on luonut modernin ihmisen maailmankuvan, tai Helsingin yliopisto, joka on luonut Suomen valtion, jonka nimissä Alexander Stubb nyt käyttää valtaa, luo tänäänkin uutta. Mutta tämä uusi syntyy paljolti julkaisumääriä ja niiden impakteja, tutkintoja, kulutettuja ja tuotettuja rahoja mittaavien mittarien ulottumattomissa.

Yliopiston suurin arvo on siinä, että niinä päivinä kun koko maa ja maailma palvoo Slush-messujen huippuosaajia, on sellaisiakin nuoria, jotka eivät hymyile maireaa hymyä ja palvo rahaa. He kokoontuvat ottamaan vastaan valtiovarainministeri Stubbia plakaatein ja välihuudoin. He kannattavat yliopistoa, jonka hintaa ei lasketa rahalla. Yliopistoa, joka tuottaa ymmärrystä ja viisautta enemmän kuin rahaa. Yliopistoa, jonka opetusministeri Grahn -Laasonen on unohtanut, ja jota valtiovarainministeri Stubb halveksuu, päivystävien dosenttien pitkäpiimäisen muminan yliopistoa, jossa elävät akatemian arvot, kriittisyys, uteliaisuus, viisaus, ja terve, analyyttinen epäluulo vallitsevia arvoja kohtaan.

Puolue, jota valtiovarainministeri Stubb edustaa, oli joskus pappien ja professorien puolue. Monet maamme eturivin tiedemiehistä ovat olleet sen puolueen poliitikkoja ja ministereitä, kuten Suomen kielilainsäädännön luoja E. N. Setälä, klassisen filologian professori Edwin Linkomies, joka jatkosodan vaikeina vuosina oli pääministeri, tai oman alani, suomalais-ugrilaisen kielitieteen suurmies Paavo Ravila, joka toimi yliopiston rehtorina ja joka oli Kekkosen aikana oikeiston johtomiehiä. Kun katson sitä jumppakärpästen ja kasvuyrityspölvästien yksiäänistä massaa, joka nykyisin on kokoomuspuolue, pohdin usein, mitä nämä entiset kokoomuslaiset sivistyneet ihmiset mahtaisivat ajatella puolueensa nykyisestä tilasta. Mitä he mahtaisivat sanoa huippuhöpinästä, tai siitä, että kaiken tiedon korkein mittari on yritysyhteistyön mahdollisuus?

1970-luvulla oikeistovoimat vastustivat yliopistojen politisoimista. Monet heistä puolustivat vapaata tiedettä sellaista vastenmielistä ja latteaa ideologiaa vastaan, joka tarkkaili oppikirjojen neuvostovastaisuutta, tai halusi filosofian peruskurssille Kantin ja Platonin sijaan marxilaista materialismia. Mutta nyt ovat samat voimat vallassa, ja he haluavat politisoida yliopistot itse. He haluavat yliopiston, joka on liikeyritysten tuotekehitysosasto. Tämä on vakavampi uhka kuin 1970-luvun poliittisuus oli koskaan, ja ehkä lähinnä siksi, että ne, jotka muutosta ajavat, eivät edes ymmärrä tekevänsä politiikkaa.

He luulevat ajavansa hyvää tsemppifiilistä ja tekemisen meininkiä.