PPP-rahoitus eli Elinkaarimalli

Uusimpia keinoja kaupunkien ja kuntien kytkemiseksi rahavallan liekaan, on niiden julkisten talousrasitusten lievittämiseksi kehitelty niin kutsuttu PPP, Public-Private Partnership –yksityisrahoitusmalli. Tästä on muototutunut myös suomalaisempi käsite, eli Elinkaarimalli, vaikka itse asian sisältö on useammalle ”kadunmiehelle” ja myös poliitikolle täysin outo. Se on ymmärrettävää, sillä julkista keskustelua vältetään, jottei rahoitusmalli herättäisi turhia epäluuloja.

Perinteisesti meillä on kaupunki tai kunta pääsääntöisesti itse tuottanut hyvinvointipalvelut, mutta epävarmat talousnäkymät ja valtion päätökset ovat heikentäneet tulopohjia rajusti. Silti täytyisi asukkaille voida tarjota hyvätasoiset palvelut, mikä edellyttäisi palvelurakenteen jatkuvaa uudistamista ja juuri tähän rakoon iskee PPP. Se tarjoaa julkisiin rakennushankkeisiin yksityisen kokonaisrahoituksen sillä periaatteella, että rahoittaja omistaa rakennuskohteen, esimerkiksi koulun, sairaalan, vanhainkodin, uimahallin tai tien ja rakentamisen suorittaa rahoittajan kanssa yhteistyötä tekevä kumppani, joka Suomen osalta on vastaperustettu projektiyhtiö Arandur. Sen omistus jakaantuu tasan Pohjoismaiden suurimman rakennusyhtiön NCC:n, Sodexhon ja ABB:n kesken. PPP-hankkeessa NCC ja muut projektissa mukana olevat yritykset vastaavat rakentamisen jälkeen myös kaikista kohteen toimintaa tukevista palveluista, eli kiinteistöhoidosta kokonaisuudessaan.

Kunnan ei siis tarvitse rahoittaa hanketta kertamenona, vaan maksaa ainoastaan sen käytöstä vuokraa koko palvelusopimuksen ajan, joka voi olla esimerkiksi 30 vuotta. Kunnilla on kyllä mahdollisuus lunastaa rakennuskohde itselleen kesken sopimuskauden, mikä tuskin on mahdollista huomioiden kuntien yhä tiukkenevan taloustilanteen, mutta sopimuskauden päätyttyä on se viimeistään tehtävä. Ellei tähän ole mahdollisuutta, jää kohde ja sen toiminta rahoittajan haltuun ja näin viedään pala palalta maata jalkojemme alta. Onhan selvä, että maailman tilanne 30 vuoden kuluttua askarruttaa tämän päivän päättäjiä, mutta sehän ei ole silloin enää heidän ongelmansa.

Rahapulassa kamppailevien kuntien mielestä Elinkaarimalli koetaan kuitenkin kuin taivaan lahjana, mikä on tarkoituskin, ja yllättävän monet kunnat ovat osoittaneet kiinnostusta tätä uutta julkisen tahon kumppanuutta kohtaan. Jo toteutuneiden hankkeiden lisäksi on toistaiseksi ainakin seuraaviin kohteisiin päätetty soveltaa PPP-mallia: E18 Muurla-Lohja moottoritie, Ilmatieteen laitos ja Merentutkimuslaitos, Järvenpää-Lahti moottoritie, Kilon sosiaali- ja terveysasema, Partaterän jätevedenpuhdistamo ja Tapiolan terveysasema.

Kiinnostuneita ovat myös Helsinki ja Espoo, jotka vauraina kuntina saisivat lainarahaa yksityisiä edullisemmin, minkä vuoksi niillä ei pitäisi olla rahoituksesta johtuvia syitä yksityisrahoituksen käyttöön. Herääkin kysymys: mitä projektiyhtiö voisi tehdä toisin että sen tarjoama ratkaisu olisi edullisempi? Toinen seikka on vaikuttamisvaje, sillä jokainen euro joka lainataan yksityiseltä kansainväliseltä pääomalta, siirtää valtaa pois poliitikoilta ja kun tämäntapainen käytäntö yleistyy, jää poliittisille edustajillemme lopulta vain sivustakatsojan osa. Näin käy myös asukkaille, sillä he saavat tiedon hankkeista vasta kun lähes kaikesta on jo päätetty.

Ensimmäinen kokemus Suomessa toteutetusta yksityisrahoitusmallista saatiin Lahden tiehankkeesta, jonka aikataulu kyllä nopeutui, rakennuskustannuksissa säästettiin ja myös laatu ja autoilijoiden tyytyväisyys paranivat. Veronmaksajien kannalta hanke tuli kuitenkin perinteisesti toteutettua tietä kalliimmaksi. Tiepuolella ei valtiolla ole enää ollut kovin suurta kiinnostusta yksityisrahoitusmalliin.

Espoon kaupunki oli kuitenkin ensimmäinen joka päätti kokeilla PPP yksityistä rahoitusmallia, mikä toteutui Kuninkaantien lukion ja siihen liittyvän liikunta- ja uimahallin rakentamisessa. Hanke, joka valmistui 2003, tuli kaupungille kalliimmaksi kuin lainarahalla rakentaminen ja lopullista kustannusta ei tiedä kukaan, sillä siihen vaikuttavat vielä monet tekijät 25-vuotisen sopimuskauden aikana. Se jää siis päättäjien lasten huoleksi. Eli, tämän päivän päättäjät varastavat omalle sukupolvelleen (lue äänestäjilleen) etuja tulevaisuudelta, mistä tuntuu tulleen hyväksytty käytäntö.

Kysymys kuuluu siis; tuleeko valtion lainata lapsiltamme rakentaakseen esimerkiksi teitä tänään? Se on PPP:n kohdalla ydinkysymys. On väitetty, että jos yksityiset tahot saavat rahoittaa tiehankkeita tulee se edullisemmaksi yhteiskunnalle kun tehokkuus kasvaa. Ehkä näin, mutta kyse ei ole yksinomaan tehokkuuden lisäämisestä, vaan budjettikäytännön kiertämisestä mikä kovertaa demokratiaa kun eduskunnan toimintavapautta rajoitetaan. Jos eduskunta joutuu työntämään investointilaskuja edellään, kiinnittyy yhä suurempi osa määrärahoista vuosien ajaksi supistaen jatkuvasti budjetin lopullista liikkumavaraa. Tämä koskee yhtälailla valtiota, kaupunkeja ja kuntia ja kun vaihtoehtoiset rahoitushankkeet lisäksi päätetään vakituisesta suunnittelusta erillään, jää esimerkiksi yhteiskuntataloudellinen kannattavuusvertailu muihin vaihtoehtoihin toteutumatta. Kumppanuuspäätöksiä tehdään usein selkä seinää vasten ja vähin eväin, sillä toistaiseksi ovat selvitykset PPP:stä olleet vivahteettomia ja yksipuolisen ylistäviä.

Lainaamalla rahaa PPP –yksityisrahoitusmallin mukaisesti, voivat tämän päivän päättäjät käynnistää useita projekteja tarvitsematta ottaa rahaa esimerkiksi lapsilisä- tai terveydenhuollolta. Tämä on kuitenkin temppuilua budjettilailla, joka poistaa tulevaisuuden sukupolvilta mahdollisuuden priorisointiin. Heidän tehtäväkseen jää vain maksaminen.

Meidän tulisi uudelleen oppia ymmärtämään mitä raha todellisuudessa on. Se kun on juuri se väline, jolla yhteen liittynyt taloudellinen pankkiirien eliitti toivoo saavansa maailman haltuunsa ja se tapahtuu romahduttamalla valtioiden taloudet. PPP, eli Public-Private Partnership, on keino joka nopeuttaa tätä tavoitetta. Silloin ovat valtiot siinä tilanteessa josta Napoleon Bonaparte jo aikoinaan varoitti:

”Kun Hallitus tulee riippuvaiseksi yksityisistä pankeista, silloin pankit kontrolloivat asioita, eivät kansan valitsemat johtajat. Muistakaa, että käsi joka antaa, on aina ylempänä kättä joka ottaa vastaan. Suurpääoma ei koskaan ole tuntenut isänmaallisuutta eikä kunniallisuutta.”

Mitä edellä kerrottu muistuttaa? Aivan oikein! Täydellistä talouden monopolisointia! Täydellistä vallan keskittämistä, aivan kuten se on selostettuna Karl Marxin ”kommunistisessa manifestissa.” Eli, täydellistä vallanriistoa kansalta.

EU-parlamentti, eli Eduskunta, on käsittämätön määrä edustajia ilman päätösvaltaa. Se on vain Komission neuvoa-antava elin. Komissio, eli Hallitus, on epädemokraattisesti valittu suvereeni vallankäyttäjä jota parlamentti ei voi erottaa. Eli, EU-valtion rakenne on täsmälleen kopio vanhan Neuvostoliiton Duumasta. Perustuslain myötä tulee EU:sta juridinen henkilö, Supervaltio, joka päättää muiden maiden kohtaloista enemmistöpäätöksin. Perustuslakia runnotaan kovalla kiireellä, etteivät ihmiset ehtisi huomata vaaraa ajoissa. Ne päättäjät, jotka aktiivisesti pyrkivät estämään kansanäänestyksen järjestämisen omissa maissaan, toteuttavat mitä ilmeisimmin eliitin käskyä. Ranskan ja Hollannin kansanäänestysten torjuttua perustuslain etenemisen, on se tilapäisesti pantu jäihin. Mutta pian se nostetaan jälleen käsiteltäväksi, sillä kuten eräässä Eurooppa tuomioistuimen päätöksessä sanotaan, voidaan sananvapautta rajoittaa missä tahansa asiassa joka on ristiriidassa EU:n tavoitteiden kanssa.