"Sen tähden emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden.. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti."
Väistämättä vuosi vuodelta veteraanien joukko harvenee. Keski-ikä on jo korkea. Kauan piti odottaa, että myös meillä suomessa sotaveteraanit, lotat, kotirintamaväki sai heille kuuluvan arvostuksen. Jokin aika sitten kävin erään sotaveteraanin pojan kanssa keskustelun, jossa tuo keski-ikäinen mies muisteli viitisentoista vuotta sitten kuollutta veteraani-isäänsä ja mietti miten suuri asia isälle olisi ollut saada kokea ja nähdä, se, että veteraanien työtä ja uhrauksia isänmaan hyväksi arvostetaan. Hänen todellisuutensa oli ollut tuskaisia painajaisia Taipaleenjoen taisteluista...moni ystävä kaatui rinnalta...sota ei hänelle jättänyt näkyviä arpia, mutta näkymättömiä kyllä liikaakin. Poika kertoi:"Isä ei halunnut juurikaan puhua sotakokemuksistaan...se oli liian arka aihe ei ulkoisesti, mutta sisäisesti herkälle miehelle. Kysyttäessä lyhyt välttelevä vastaus ja katseen kääntäminen pois. Toinen purkaa sisintään kertaamalla vanhaa uudelleen ja uudelleen. Psykologia selittää sitä sanalla surutyö: Vaikeiden kokemusten kanssa voi elää kun saa kerrata miten kaikki tapahtui. Syyllisyys siitä, miksi juuri minä sain jäädä eloon kun niin moni hyvä mies joutui täältä lähtemään. Olenko ollut itse uhrin arvoinen...vain veteraanin alitajunta osaa kysyä näitä kysymyksiä. Entä se tosiasia,että surmata täytyi, ettei itse joutuisi uhriksi. On hyvä kokoontua yhteen ja tietää lähellä istuu toinen veteraani joka on saman kokenut ja saman läpikäynyt kuin minä: Hän tietää miltä minusta tuntuu ja minä tiedän miten hänen on. Veteraanius yhdistää. Tuntemattomat voivat heti olla kuin veljet keskenään.
Äsken lukemani teksti
oli Paavalin kirjeestä korintolaisille kristityille. Lisää
syvyyttä katkelma saa, kun jotakin tiedämme taustasta.
Korinton kaupunki oli kasvanut ja kasvatettu hyvin nopeasti. Se sijaitsi
kapealla kannaksella, joka oli meriliikenteen kannalta hyvin keskeisellä
paikalla. Paavalin aikana kaupungin molemmilla laidoilla sekä
itään että länteen oli satama. Laivat vedettiin
kannaksen yli ja matka jatkui. Myöhemmin sataminen välille
rakennettiin kanava. Sotilaallisesti tällainen keskus oli myös
tärkeä. Keisari halusi varmistaa kaupungin puolustusta
antamalla kaupunkiin eläkepäiviä viettämään
tuleville sotaveteraaneille etuja (mm. mahdollisuuden maapalstaan),
mutta myös velvoitteen tarvittaessa osallistua kaupungin sisäiseen
järjestyksen pitoon tai ulkoiseen puolustukseen. Kaupungista muodostuikin
varsinainen veteraani-keskus. Mutta myös muuta väkeä
tulvi nopeasti satojen tuhansien asukkaiden mittoihin kasvavaan keskukseen:
Merimiehiä pestautuakseen laivaan...kauppiaita vilkkalle kauppapaikalle,
käsityöläisiä...ja tottakai myös huoria,
varkaita...huijareita. Toisaalta Korinto oli Akaian maakunnan hallintopääkaupunki,
joten myös virallista statusta kaupungilla oli.
Nopea kasvu ja kirjava väestö
vaikutti, että kaupungin siveelliset olot olivat hurjat. Yli
Rooman valtakunnan levisi sanonta "elää korintolaisesti", mikä
tarkoitti hurjaa ja kaikista pidäkkeistä vapaata elämää.
Tällaisella paikkakunnalla
Paavalin julistuksen tuloksena syttyi myös mittava herätys.
Korinton seurakunta kasvoi nopeasti. Koostumukseltaan se oli yhtä
kirjava kuin kaupunki muutenkin. Korintolaiskirjeistä, joita
Paavali lienee kirjoittanut ainakin neljä, ja kaksi on säilynyt
ja nyt raamatuissamme,
käy ilmi, että
Korinton seurakunta oli hyvin ns. karismaattinen. Siellä oli
paljon henkilahjoja: Kielilläpuhumista, profetoimista...jopa
niin, että Paavali joutui heitä tässä jopa hillitsemään.
Opettamaan, että kyllä armolahjat sinänsä, kun ne tulevat
Jumalalta ovat hyviä, mutta niitä voi tulla myös sielunvihollisen
eksyttävänä toimintana ja oikeinakaan Jumalalta tulleina
ne eivät saa olla tekemästä ihmisistä monen kastin
uskovia. Niin että karismaatikko pitää itseään
parenpana uskovana kuin toinen, jolla tällaisia näkyviä
karismoja ei ole. Näin Korintossa oli käynyt. Vielä
Paavali opetti että kaiken tulee seurakunnan kokoontumisessa tapahtua
arvokkasti ja järjestyksessä. Tästä, jos asia
lisää kiinnostaa, lue ensimmäisen Korintolaiskirjeen 12-13
luvuista.
Korinton kristityt elivät siis monenlaisessa puristuksessa. Toisaalla puristi irstas maailma, joka piti itsestään selvyytenä asioita, joita kristitty ei voinut omassatunnossaan hyväksyä. Jotkut tosin seurakunnan sisällekin olivat näitä moderneja virtauksia tuomassa. Tämä vastakkaisuus aiheutti riitoja seurakunnassa. Monet kristityiksi kääntyneet olivat taustalataan pakanauskontojen riittien tuttuja. Heille oli vaikeaa tajuta, mikä sopii kristitylle ja mikä ei. Näihin ongelmiin Paavali vastaa lähinnä ensimmäisessä Korintolaiskirjeessään. Oli siis puristusta ulkoa ja sisältä. Tarvittiin selkeää opetusta. Ja sitä Paavalin kirjeet Korintoon ovat.
Kun Paavali tekstissämme puhuu "hetken kestävästä ahdingosta, emme välttämättä tiedä, eikä meidän tarvitsekaan tietää, viittaako hän omiin ahdistuksiinsa, edellä mainittuihin seurakunnan paineisiin vai yksityisen lukijan ja kuulijan ahdistuksiin. Sinänsä yhdentekevää, sillä totuus on, että tässä maailmassa elävällä ihmisellä on paikeita: Oli silloin ja on nyt.
Paavali itse oli katsonut kuolemaa silmästä silmään. Tätähän Paavali joutui uutta sanomaa saarnaavana vähän väliä kokemaan. Häntä vedettiin tuomareiden eteen ja vain sana ja Paavalin loppu tulisi. Toisinaan vanhaa uskoaan puolustava väkijoukko oli repiä Paavalin hengiltä. Tapauksia riittää. Yksityiskohdat ahdistuksen luonteesta eivät ole tärkeitä: Pääasia oli että vaikka ahdinko oli niin suuri, ettei ihmissilmin enää näy pelastumisen toivoa, toivo on. Jos ei ajallinen niin iankaikkinen.
Vaikka raihnaisuus lisääntyy...väistämätön
lähenee päivä paivältä...siis jopa vaikka ulkoinen
ihmisemme murtuukin, kuten tapahtuu...on olemassa toivo: Sisäinen...hengellinen
minä vain vahvistuu. Kun läheltämme ystävä
otetaan pois, samalla meidän oma siteemme taivaaseen ikään
kuin vahvistuu: Odotamme jälleennäkemistä...kuolema
ei enää pelotakaan vaan se näyttäytyy valoisammin sävyin:
Tämän saa aikaan usko...se tuskin jaksaa olla meillä koko
aikaista, mutta armon pilkahduksia, kuten vanhat kristityt ovat sanoneet.
Me heikot kilvoittelijat saamme uskon heikkoudessamme huoata: Kristus
tule minuun ja usko sinä minussa, älä anna minun joutua
hukkaan. Tätä asennetta Paavali teksimme välityksellä
meille tänään saarnaa...siteen tähän näkyvään
ohenevat, mutta samalla sihen tulevaan vahvistuvat. Kaikki on armoa.
Mutta armo riittää.