Tämä pyhäpäivä vie meidät todella perimmäisten kysymysten äärelle.  Puhe maailman lopusta on varmasti jokaisen ihmisen korville vavisuttavaa.  Ei siksi, että tämä maailma ja elämä täällä aina olisi niin ihanaa ja täydellistä, mutta
silti puhe elämän päättymisestä, kuolemasta kauhistuttaa.

Menneellä viikolla meidän seurakunnassamme vieraili Japanissa 17 vuotta lähetystyössä ollut Jorma Pihkala.  Vierailin hänen mukanaan monilla kouluilla.  Lukiolaisille hän vertaili itämaisen ja länsimaisen ihmisen suhdetta elämän rajallisuuden kokemiseen.  Hän pyysi miettimään, millainen on tyypillinen länsimainen elokuva.  Siinä on lähes poikkeuksetta pakolliset murhat ja pari seksikohtausta.  Miksi näin.  Pihkala väitti, mielestäni perustellusti, siksi, että tämä on meille jonkinlaista terapiaa.  Kun näytetään illasta iltaan murhia ja väkivaltaisia kuolemia, se kertoo meille totuutta ihmisen pahuudesta, mutta ennenkaikkea siitä, että toiset kuolevat, mutta minä olen yhä hengissä.  Toisin sanoen kuolema koskee muita - niitä siellä televisiossa - ei minua.  Ja kuolema tulee jos elokuvia tai sarjafilmejä seuraa 99 % väkivallan kautta.  Ja koska minun ympäristössäni ei kuitenkaan tuollainen väkivaltaisuus ole tavallista - ei minun tarvitse myöskään ajatella kuolemaa.  Näin alitajuntamme työskentelee.

Idän ihminen, mm. Japanissa on sitävastoin jatkuvasti kohdakkain kuoleman kanssa, koska eletään maanjäristys alueella ja milloin seuraava tuhoisa järistys tulee ja tuo äkkikuoleman sitä ei tahdota ajatella.  Elokuvat idässä ei ole elokuva eikä mikään, jos siinä ei kuvata luonnollista joko vanhuuden tai pitkän sairauden jälkeen tulevaa kuolemaa.

Mistä on perimmiltään kysymys siinä, että määrätyssä iässä ihminen alkaa lukea tarkkaan kuolinilmoitukset.  Alitajuntaisesti ehkä siitä syystä, että luemme tuo kuoli ja kas vain myös tuo minua noin paljon nuorempi...mutta minä elän yhä...kuolemalla ei ole sijaa minuun.  Seuraavana aamuna sama riitti kuolinilmoitusen kanssa ja näin päivästä toiseen luen itseasiassa lehdestä: minä elän.  Taas huijasin kuolemaa. Olen kuolematon tai ainakin vielä tänään tuota karmeutta ei tarvitse ajatella.

Sama juttu maailman lopun kohdalla.
Maailmanlopusta puhuvat tänä aikana lähinnä ne, jotka varottavat                      sademetsien hakkuiden seurauksista tai otsoniaukon kasvusta.  Maailman loppu on siirretty ihmisen ongelmaksi.  Kun huolehditaan määrätyistä asioista niin elämä jatkuu ja jatkuu...Sama pätee yksilön kohdalla aikamme terveysintoiluja.  Länsimainen ihminen käyttää yhä enemmän ja enemmän aikaansa ja varojaan turvallisuutensa varmistamiseen.  Näkee vaivaa kuvitellen vaivannäöllään hankkivansa lisää aikaa ja elämää - onnituukin vrt. terveet elämän tavat, mutta
päätavoite kuolemattomuus ei onnistu. Mutta hetkeksi sen saa hyvässä kunnossa
itsensä olevaksi tunteva uhohtaa.  Mikä mahtaa olla kirkossa käynnin vähäisyyteen sen merkitys, että pyhästä pyhästä täällä muitetetaan rajallisuudestamme sanoen: Uuden muistutuksen kuolevaisuudestamme saamme kun seurakunnalle ilmoitetaan, että elämän ja kuoleman Herra on kutsunut tästä ajasta seuraavat.

Mikä siinä kuolemassa sitten niin kauhistaa.
Kipuko, mutta onhan nyt jo hyvät kipulääkkeet ja kyllä kai pitkään elämään sisältyy paljon enemmän kipua ja kolotusta kuin viikon kuolinkamppailuun. Ei se pelko taida olla kipu.  Onko se pelko kaiken päättymisestä.  Mutta mehän kristityt uskomme, että kaikki ei pääty kuolemaan.  Näin on opetettu, mutta
onko oppi mennyt perille. Ehkä moni syrjäyttää uskoa järjellään ja tuudittautuu
ajatukseen, kun kuolemme kaikki on senjälkeen tyhjää.  Jos niin olisi mitäs pelättävää siinäkään on.  Emme me sittenkkään todella usko näin.
Meidän sisimpäämme on pantu totuus.  Minä kuolen ja kuoleman jälkeen on
tilinteon aika.
Me pelkäämme kuolemaan tuomion tähden.  Pikkuisen tietoisesti ja hirmuisesti tiedostamattamme.  Vaikenemme maailman lopusta ja varsinkin viimeisestä tuomiosta, koska pelkäämme tosissamme.

On totta, että jopa kirkoissa maailmanlopusta puhutaan harvoin. Jostakin tämä kertoo.  On antauduttu yleiselle mielipiteelle joka ei halua ottaa vastaan
ainakaan sellaista maailmanloppuua, josta Raamattu puhuu. Tai siitä, että ajatus maailmanlopusta tuntuu (edellä esitetyistä syistä)  niin etäiseltä, ettei siitä tunnu mielekkäältä puhua. Tai ehkä pelätään, että joku pahastuu ja pitää puheita maailmanlopusta sopimattomana pelotteluna. Ei maailmanloppu ole helppo puheenaihe. Tuskin kukaan puhuu siitä mielellään. Silti maailmanlopusta on puhuttava.

Herrammekin puhui siitä. Meidän hiljaaolemisellamme ei                     maailmanlopusta eroon päästä. Se tulee, puhuimme siitä tai emme, ja
siitä on puhuttava, jotta mahdollisimman moni ymmärtäisi
varautua siihen. Ihmisillä on oikeus tietää mikä heitä odottaa.

Tuomiosunnuntai on juuri oikea päivä opettaa selvästi, mitä Raamattu
sanoo maailmanlopusta - senkin uhalla, että joku loukkaantuu tai että
maineemme mukavana pappina kärsii.

Paitsi maailmanlopusta Jeesus puhuu tuomiosunnuntain
evankeliumissa toisestakin asiasta, josta kirkoissa puhutaan kovin
vähän. Hän mainitsee sen paikan, jossa itketään ja kiristellään
hampaita, ja kertoo, että sinne heitetään pahat.
Jokin aika sitten  muuan teologian professori ilmoitti, että helvetti on teologinen
työtapaturma - että on tapahtunut erehdys, kun siitä on ruvettu
puhumaan siten kuin siitä Raamatussa puhutaan. Sama professori on
kirjoittanut kirjan, jossa hän esittelee uutta uskoaan. Siinä hän toteaa,
ettei nykyinen käytäntö vielä riitä - se, että ollaan hiljaa
kadotuksesta. On julistettava rohkeasti ihmisille, ettei mitään
helvettiä ole.
Raamatun puheet kadotuksesta ovat juuri niitä Raamatun kohtia, joiden äärellä katsotaan, olemmeko Raamatulle uskollisia vai emme. Ei kenenkään ole helppoa ajatella, että on ikuinen tuska ja että Jumala tuomitsee sinne ihmisiä, joita hän
rakastaa. Raamatulle uskollisuus on sitä, että ottaa Raamatun
todesta silloinkin, kun se puhuu sellaista, mitä on vaikea hyväksyä ja
mikä tekisi mieli sivuuttaa. Raamatun on annettava olla senkin
yläpuolella, mikä meistä tuntuu hyvältä ja oikealta. Me kannamme
hirvittävän vastuun, jos emme puhu helvetistä. Kukaan ei pelastu
kadotuksesta sillä, että siitä vaietaan tai sanotaan, ettei sitä ole. Jos
emme puhu kadotuksesta, moni syyttää meitä viimeisenä päivänä,
miksi emme varoittaneet siitä, vaikka tiesimme, mitä Raamattu sanoo.

Sekin on muistettava, ja varsinkin tuomiosunnuntaina, ettei
kadotuksen julistaminen pelasta ketään. Vaikka kuinka puhuttaisiin
tuomiosta ja varoitettaisiin helvettiin joutumisesta, sillä ei uskoa
Jeesukseen synny - sitä uskoa, jonka kautta pelastumme. Uskon
synnyttää evankeliumi ja vain se. Evankeliumi on sanoma siitä, että
Jeesus kuoli ja meni helvettiin ja siksi meidän ei tarvitse mennä
sinne. Jeesuksen kuoleman tähden saimme syntimme anteeksi ja
olemme vapaita tuomiosta, jonka olemme synneillämme ansainneet.
Ikuinen elämä on meidän - sen saamme lahjana Jumalan armosta.
Evankeliumi kelpaa sille, joka on tajunnut kadotuksen todellisuuden
ja että hänkin on sen ansainnut. Siksi on puhuttava kadotuksesta -
muuten on vain niitä ihmisiä, jotka pitävät sanomaa rististä
hulluutena.

Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu nuotasta, joka
kerää kaikenlaisia kaloja. Sama ajatus on kylväjävertauksessa.
Meidän ensisijainen huolenaiheemma ei saa olla se, kuka ottaa sanan
vastaan, kuinka moni uskoo ja kuka on Jumalalle kelvollinen. Se on
asia, jonka Jumala viimeisenä päivänä arvioi. Vain sen pitäisi olla
huolenamme, että me saarnaamme oikein ja runsaasti, että
kokoamme Jumalan sanan vaikutuspiiriin mahdollisimman paljon
erilaisia ihmisiä ja että heitämme Jumalan sanan siementä sinnekin,
missä sille näyttää olevan huonot kasvuedellytykset. Se, että meidän
ei tarvitse arvioida, kenen sydämessä on aito usko ja kuka on
vanhurskas, vapauttaa meidät varsinaiseen tehtäväämme -
julistamaan kaikille tuomiota ja siitä pelastumista.

Siksi tänään vakava kysymys: olenko valmis siihen, mikä kerran
tapahtuu - että Jumalan enkelit kokoavat kaikki ja erottavat pahat
vanhurskaista. Valmis siihen olen vain niin, että Kristuksen
vanhurskaus peittää minun pahuuteni. Olen Kristuksessa ja omistan
hänen vanhurskautensa, kun olen hänen omansa. Hänen omansa olen,
kun olen hänen omakseen kastettu ja kun elän häneen uskoen.
Häneen uskominen on sitä, että turvaudun siihen, mitä hän teki
puolestani ristillä, kuuntelen hänen ääntään ja tahdon totella sitä.

Nousemme tunnuntamaan yhteisen kristillisen uskomme:
 

Paluu saarnavalikkoon
Paluu etusivulle