Paastonaikana
Eilen oli paitsi
kansalliseen kultturiimme liityvä Kalevalan
päivä myös merkittävä kirkollinen
siirtymäpäivä: Tuhkakeskiviikko: Päivä jona
kristikunta laskeuttuu pääsiäistä
valmistavaan paastoon.
Tuhkakeskiviikko tulee Vanhan Testamentin
profeettojen kuvauksista miten kansa, kun synti
oli noussut voimakkaasti omalletunnolle tai jokin
suuri vaara uhkasi etsi apua Jumalalta. Haluttiin
heittää pois kaikki ylpeys ja väärä. Tuota
syvää katumusta ilmaistiin aivan ulkonaisesti
puheutumalla säkkiin ja sirottelemalla tuhkaa
koko kehon ylle. Tällä ulkonaisella
käytöksellä haluttiin kertoa itselle ja
toisille olen syyllinen, kadun ja pyydän
anteeksi. Samalla haluttiin muistaa myös se
tosiasia, että maasta olemme tulleet ja jälleen
tulemme, eikä meillä ole mitään ellei Jumala
meille ylhäältä anna.
Niinkuin moni hyvä asia myös paasto sai ajan
myötä vääristyneitä muotoja. Alkujaan suurta
nöyryyttä ilmaisseesta tavasta tulikin
uskonnollinen muotomeno, joka oli menettänyt
syvimmän hengellisen sisällön ja nyt sitä
tehtiin vain määrättyihin ajankohtiin
kuuluvana riittinä, jonka taustana saattoi olla
jopa oman "hurskauden" näyttäminen
muille. Jo profeetoilta ja myöhemmin myös
Jeesukselta löytyy kritiikkiä paaston
tällaisia muotoja kohtaan.
Jumala näkee sydämeen. Ulkokohtaisuus
uskonelämän kohdalle on suoranaista
jumalanpilkaa. Profeetat joutuivat palauttamaan
kansaa olikeaan paastoon: Se on
oikeudenmukaisuuden toteuttamista, kärsivien
auttamista...rehellisyyttä ihmisten ja Jumalan
edessä...tosi hengellisyyttä, jossa todella
etsittään ja rukoillaan sydämen uudistumista
niin, että myös tekomme voisivat olla entistä
enemmän Hänen tahtonsa mukaisia.
Paasto e.o. tavalla ei ole turha myöskään
meille. Profeettojenb puhe oikeasta paastosta oli
senaikaista arvokeskustelua. Ei yhtään
vanhanaikaista myöskään tämän ajan
yhteiskunnalle ja yksityiselle ihmiselle
hengessä:"Herra, jos tieni on vaivaan
vievä niin johdata minut oikealle tielle".
Paluu saarnavalikkoon
Paluu etusivulle
