• Saarna Riemumessussa
      12 Kjs VT 1 Sam.3:1-10

      _________________________________________________________________________________


      Lapsen käsitys Jumalasta on hyvin konkreettinen. Hänelle Jumala on vanha, pitkäpartainen mies ylhäällä taivaalla, kenties jossakin pilvenreunalla. Sieltä Hän katsoo ihmisen tekemisiä ja merkitsee heti suureen mustaan kirjaan, jos ihminen tekee väärin tai on tottelematon.

      Eikä tämä kuva taida sittenkään olla vain lasten kuva jumalasta, vaan vastaa monilta osin myös aikamme aikuisen pintapuolista ja vailla enempää pohdintaa muodostettua käsitystä jumalasta.

      Miksiköhän tällainen kuva? Ehkä siksi, että tätä naivia jumala-kuvaa vahvistetaan uudelleen ja uudelleen niin tiedotusvälineiden kuin uskonasioita sivuavan yleisen kansankielen kautta.

      Moni ajattelee jumalan nimenomaan kyttääjäksi ja kirjuriksi, joka merkitsee välittömästi ylös virheemme voidakseen sitten sopivan paikan tullen näpäyttää ja rankaista väärin tehnyttä. Kaiken kivan hän on ilkeyksissään määritellyt synniksi, jotta kirjattavaa riittäisi.

      Tällaisessa käsityksessä Jumala koetaan sadistiksi, ankaraksi tuomion Jumalaksi. Ihmisen viholliseksi numero yksi. Kielteiseksi asiaksi.
      Ja koska näin ajatellaan ja koetaan, ei tunneta tarvetta pyrkiä suinkaan lähelle Häntä tai edes ajatelemaan häntä, vaan päinvastoin toiseen suuntaan. Poispäin - yhä kauemmaksi tuosta julmasta tyrannista. Uskon, että pikkuhiljaa on uskontoakohtaan muutamia vuosia tunnettu positiivinen aseneilmasto kääntymässä (niinkuin suhdanteiden on tapana) toiseen suuntaan, niin että tämä tällainen kielteinen manipulaatio saa taas yhä enemmän tilaa mediassa yms.:ssa asennepajoissa.

      Kuinka toisenlainen onkaan Jumalan ilmoitus itsestään:"Jumala on rakkaus"

      Raamatussa on lause:"Jumalan hyvyys vetää parannukseen:" Jumalan hyvyys. Todellakin. Jumala - näin raamattu alusta loppuun saakka vakuuttaa ja ilmoitaa - ei todellakaan tahdokaan vetää ihmistä tuomiolle ja tuhottavaksi, vaan pelastaa ja lahjoitaa elämän: Rauhan ja ilon. Se voima, joka tahtoo tuhoa ja kuolemaa on Jumalan vihollinen saatana.

      Miten osaisimme kertoa maailmalle, että Jeesus on syntisen ihmisen ainoa edunajaja. Ainoa toivo armosta.

      Onko tämä totuus saanut vallata edes meitä sydänjuuria myöten. Onko minun sydämessäni ilo siitä, että minulla on tällainen Vapahtaja. Tällainen Taivaalinen Isä, joka on valmistanut minullekin pelastuksen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kärsimisen ja kuoleman kautta.

      Massiiviselta tuntuvan hengellisyydelle kielteisen asenneilmaston edessä me tunnemme äkkiä itsemme täysin toivottomiksi ja lamaannumme. Samaa tunsivat VT:n profeetat aikanaan. Taivaalinen Isä ei kuitenkaan jätä tähän vaan toimii. Rakkaudessaan Hän herättelee hengellisesti kuolleita ja kutsuu lähemmäksi. Vieläpä nimenomaan HÄN antaa voiman ja kyvyn noudattaa tuota kutsua.

      Meidän vaikeuksiemme syvyyttä kuvaa myös se, että Jumalan selkeää kutsuakaan me emme tahdo tajuta. Herkistyneen mielemme selitämme siitä ja siitä tapahtuneesta johtuvaksi...omantuntomme äänen ja kutsun yliminämme ohjailuksi...jopa suoranaisille ihmeille löydämme selitykseksi vähintäänkin sen, että kaikkea ei voi ymmärtää...Toisin sanoin kaikella tällä suljemme Jumalan kuvasta pois, olevaisuuden ulkopuolelle. Epätodelliseksi. Mykäksi. Toimimattomaksi.

      Mutta onneksemme Jumala tekee työtään. Hän kutsuu ja vetää. Tekstimme kertoi tapauksen profeetta Samuelin nuoruudesta.


      Samuelin - aivan erityiseen tehtävään kutsutun - kohdalla Jumala kutsui melko poikkeuksellisella tavalla. Hyvin konkreettisesti. Useimmiten Jumala puhe on näkymättömämpää ja hiljaisempaa. Tai tapahtumien kautta puhumista.

      Samuelin tullessa kolmannen kerran Eelin luokse kysymään, mitä asiaa hänellä oli: Eeli ymmärsi, että Jumala itse oli puhutellut nuorukaista. Samuel tarvitsi opastajan, joka avasi hänen tajuntansa huomaamaan hengellisen ulottuvuuden. Olkoon tämä teksti avaamassa myös meidän tajuntaamme huomaamaan Jumalan toimintaa: Sillä sitä on aivan lähellä, jatkuvasti...meidän elämässämme , meidän sisimmässämme...Ei ole kyse siitä, etteikö Jumala puhuisi, vaan siitä "kuulemmeko ja kuuntelemmeko häntä". Otammeko todesta elämän hengellisen ulottuvuuden.

      Hän puhuu meille sanassaan...elämänkohtaloiden...onnen tai vastoinkäymisten kautta. Mutta ennenkaikkia Pojan, Jesuksen Kristuksen kautta. Hän on kohdattavissa tänäänkin ehtoollispöydässä. Hän on läsnä: Nyt! Siksi saamekin sanoa myös me:"Puhu Herra, palvelijasi kuulee."  


      Paluu saarnavalikkoon
      Paluu etusivulle