• Saarna 5.5.2002 5. sunnuntai pääsiäisestä
      2 vk ev. Matt.6:5-8 (Rukoussunnuntai)

      Kirkko ja uskovat vain rukoilevat kärsivien puolesta: Mitä se auttaa? Sen sijaan pitäisi antaa käytännön apua... Tämän tapaisen toiveen esitti eräs yleisönosasto kirjoittaja joku aika sitten.

      On totta, että meidän kristittyjen, joka siis olemme se kirkko - todennäköisesti nimimerkkikirjoittaja mukaan lukien - tulisi tehdä enempi ja enempi kärsivien hyväksi lähellä ja kaukana. Enemmän ja enemmän ja milloinkaan emme olisi tehneet tarpeeksi - emme omantuntomme edessä, emme ulkopuolisen arvostelijan mielestä, emmekä myöskään niin tarpeeksi, että avuntarve loppuisi tai edes paljoakaan lieventyisi tässä tuskan ja puutteen maailmassa.

      Jos vaikka teemme kaikkemme se ei riitä: Nämä ovat tuttuja tuntoja totiselle kilvoittelijalle. Palvelun ja uhrautumisen tiellä velka näyttää vain entistä suuremmalta. Sen syyllisyyden alla ei kestäisi ellei meillä olisi oikeutta viipyä Jumalan edessä - Rukoilla. Tunnustaa jatkuvaa itsekkyyttä Hänelle - pyytää anteeksi - anoa voimaa parempaan elämään - ja kaikkein tärkeimpänä: Emme kestä ellemme saa jättää asioita - niitä tuskaisimpia ja aivan kaikkia Jumalan eteen, Hänen tietoonsa ja Hänen hoidettavakseen.
      Myös Hänen , ei vain meidän, sillä me tiedämme, että ihmisapu jää aina vajaaksi. Se on toki tarpeellinen ja välttämätöntä. Mutta Jumala voi enemmän kuin me anomme tai ymmärrämme - kuten vanha rukous sanoo.

      Siis kaiken kaikkiaan tästä: Me kristityt emme sano rukouksesta:"Hän vain rukoilee" - vaan Hän peräti rukoilee! Tekee eniten mitä voi tehdä: Siksi rukous tänään Jumalalle:"Herra anna minulle enemmän voimaa rukoilla."

      Päivän tekstikohdassa täydellisesti ilmi se valtava arvostus, joka Jeesuksella oli rukousta kohtaan. Ensinnäkin me tiedämme, että Hän rukoili paljon. Jatkuva seurustelu Taivaallisen Isän kanssa oli Hänelle välttämätöntä. Tätä Jeesus tahtoi opettaa myös meille. Toiseksi Hän tässä tahtoo havahduttaa ihmiset muodollisesta rukouksesta - todelliseen - sydämen rukoukseen. Tyhjän hokemisesta todelliseen seurusteluun Taivaallisen Isän kanssa. Sitä, että Jeesus tässä tekstissä arvosteli rukoilijoita ei missään tapauksessa pidä ymmärtää, että Jeesus asetti rukoilemisen sinänsä kyseenalaiseksi. Täysin päinvastoin. Jeesus edellytti seuraajien rukoilevan. Hän ei sanonut: Jos rukoilette, vaan "Kun rukoilette".

      Sen sijaan Jeesus moitti joidenkin juutalaisten ryhmittymien tapaa "tekopyhien" rukoustavaksi. Ulkokullatuilla teeskentelijöillä ei tarkoitettu välttämättä tietoisesti epärehellistä henkilöä. Kysymys saattoi olla ristiriidasta, josta asianomainen ei itse ollut edes tietoinen. Mutta joka paljastui hänen käytöksestään..se oli ristiriidassa hurskaiden sanojen kanssa. Hän esitti muuta kuin oli. Jeesuksen kuvaus siitä kuinka tällainen teeskentelijä suoritti rukouksensa sisältää moitteen. Kun rukoushetken aika tuli (aikakin oli siis määrätty) - rukoilija pysähtyi: Kääntyi Jerusalemiin päin. Mutisi rukouksen. Kovin helposti tällaisten rukoushetkien vietto johti ajatukseen, että siinä osoitetaan omaa hurskautta toisille. Jeesus herätti kysymyksen, voiko aito rukous tapahtua siinä kaikkien nähden - hälinässä..määrä hetkellä ja vastasi: Tuskinpa.
      "Kun teeskentelijä näin rukoili, hän oli jo palkkansa ansainnut:" se palkka oli ihmisten kunnioitus tuollaista hartautta kohtaan. Mutta rukouksen todellinen palkka:"Tulla kuulluksi Jumalan edessä oli menetetty".

      Oikea rukous edellytti Jeesuksen mukaan kokosydämistä puhetta Jumalan kasvojen edessä. Siksi oli tarpeen vetäytyä yksinäisyyteen - hiljaisuuteen - omaan kammioon, jossa sydämet puhuivat toisilleen: Rukoilijan ja Taivaallisen Isän sydämet. Siellä saa olla heikko, pieni, syntinen...toisaalta itsekäs ja kova...parantajan ja eläväksi tekijän edessä. Tällaista rukous me tarvitsemme.

      Jumala ei vaadi tulemista ensin joksikin voidaksemme ja saadaksemme oikeuden rukoilla, vaan me saamme huutaa Jumalalle asiamme sellaisina kuin sydän ne tuntee. Kun asiat vuodatetaan Herran eteen silloin avaimet niiden hoitamiseksi ovat löytyneet. Tähän kristikunta uskoo. Kun asiat viedään Jumalalle rukouksessa Hän johtaa ne oikein s.o. siten kuin ne ovat parhaiten meidän iankaikkisen sielumme kannalta ja Jumalan - yli meidän ymmärryksemme - olevan rakkauden kannalta.

      Näin olemmekin jo Jeesuksen tämänkertaisen opetuksen viimeisessä osassa: Mikä tulee olla rukouksen sisältö. "Älkää tyhjiä hokeko - kuin pakanat." Rukous on kaikkien uskontojen tunnusmerkkejä. Monessa pakanauskonnossa rukoukset ovat pitkiä, rituaalinomaisia. Tarkoituksena on ikään kuin maagisesti samaa hokien tai ajallisesti kauan kestäen taivuttaa jumala omien toiveiden puolelle. Tällaisen Jeesus torjuu. Jumala ei kuule rukouksia niiden muodon tai pituuden perusteella. Jeesus halusi vapauttaa omassa tällaisesta neuroottisesta rukouskuvasta.

      Jeesus opettaa: Rukous on lahja. Oikeus. Siinä ollaan yhteydessä Taivaallisen Isään. Aina ei edes löydy sanoja: Mutta ajatus, huokaus..kyllä Jumala tietää, ymmärtää.

      Rukous on lapsen oikeus kiittää Isää: Pyytää, anoa. Se ei ole käsky: Rukoile, vaan huojentava tieto: Voi pyydä...sävyllä:: KUnpa pyytäisit minulta.
      Entä kun ei saa, kun menee toisin kuin rukoilin...kun rukous ei tunnu auttavan...
      Näihinkin löytyy raamatusta lukuisia esimerkkejä. Jeesus Getsemanessa..ota pois tämä malja...Paavali - pistin lihassa- ota pois, mutta se ei lähtenyt Tilalle tuli vain sana: "Minun armossani on sinulle kyllin".

      Jumala pitää omistaan huolen. Sen on jokainen rukoilija, jos ei tässä ajassa - niin siellä tulevassa nähnyt. Rukous on heittäytymistä Jumalan varaan.

      Paluu saarnavalikkoon
      Paluu etusivulle