• Saarna Alajärven kirkossa 2.sunnuntainpääsiäisestä
      2 vk ev. Joh.21:15-19 70-vuotiaiden syntymäpäiväjuhlapyhä


      Elämän aikana meillä jokaisella on kai tapahtunut asioita, joista huomamme jälestäpäin, että olisi pitänyt toimia toisin. Tajuntamme on siinä mielessä suopea, että pahatkin töppäykset unohtuvat ja lieventyvät mielissämme ajan kuluessa. Joskus ainoinaan hirveästi harmittanut juttu, saattaa vuosien jälkeen olla lientynyt jo suorastaan huvittavaksi tapahtumaksi.

      Tänään te kirkkoon kokoontuneet vuonna 1930 syntyneet liikutte ehkä paljonkin muistoissa. Tapaatte kansakoulu- ja rippikoulutovereitanne. Miten elämä on mennyt. Miltä tämä päivä 70-vuotiaasta tuntuu. On hyvä silloin tällöin pysähtyä ja katsella taaksepäin. Vielä parempi kun sen saa tehdä seurasssa, joka ymmärtää, miltä tässä iässä tuntuu.

      Tekstimme päähenkilö Pietari eli kiirastorstain jälkeen synkällä mielellä. Hän huokaili:"Voi, jos vielä saisin tavata Mestarin! Pyytäisin anteeksi ja korjaisin kaiken! Mutta se oli mahdotonta, niin mahdotonta kuin vain saattoi olla. Mestari oli pantu hautaan. Hän oli astunut sen rajan yli, josta ei ole paluuta. Petturin silmät saivat kostua kyyneliin uudelleen ja uudelleen. Eilispäivän virheitä ei koskaan saisi korjatuiksi."Siltä näytti.

      Mahdoton tuli kuitenkin mahdolliseksi. Sen sai aikaan pääsiäinen. Pietari ei voinut mennä Jeesuksen luo, mutta Jeesus tulikin Pietarin luo. Pietari ei voinut yhtään virhettä korjata, mutta mestari oli jo korjannut kaiken hänen puolestaan. Koko menneisyys oli sovitettu ja maksettu. Kaikki saattoi sittenkin muuttua toiseksi. Se oli totta, eikä pelkkää lohdutonta ja itsesäälin tayttämää toiveajattelua.

      Tämän pyhäpäivän vanha latinankielinen nimi kuuluu:Quasi modo geniti, "Niinkuin vastasyntyneet lapset". Sanontahan johtuu 1 Piet.2:2:sta:"Halatkaa niinkuin vastasyntyneet lapset sanan väärentämätöntä maitoa, että te sen kautta kasvaisitte pelastukseen". Tällaiseksi vastasyntyneeksi lapseksi Pietari, opetuslapsista aikoinaan itsevarmin ja rohkein tunsi tuossa hetkessä Jeesuksen edessä itsensä. Niinkuin Pietari oli hiilivalkealla kolmasti kieltänyt Jeesuksen, Jeesus nyt uudelleen ja uudelleen, peräti kolmasti kysyy tuota samaa: Pietari, rakastatko sinä minua. Kysymys kysymykseltä Pietari kävi yhä epävarmemmaksi. Lopulta hän ei enää uskaltanut sanoa muuta kun "Herra sinä tiedät kaikki. Sinä olet minulle rakas." Hänen täytyi tunnustaa, ettei hänestä itsestään ole mihinkään ilman Herransa jatkuvaa läsnäoloa ja ystävyyttä. Hänen oli koettava olevansa kuin vastasyntynyt lapsi. Hänen täytyi vieläkin joutua riisutuksi. Kaikki oli alettava alusta.

      On merkille pantavaa, että vaikka Pietari näin joutuikin vastasyntyneen lapsen asemaan ja itsekin kasvamaan "sanan väärentämättömällä maidolla", hän sai samalla jo tehtävän: Ruoki ja paimenna minun karitsoitani. Sinä ruokittava ruoki ja paimenna.

      Pääsiäinen merkitsi Pietarille ja hänen kanssaan muillekin uudelleen alkamisen armoa ja mahdollisuutta. Pietari sai aivan kirjaimellisesti alkaa kaiken alusta, samasta paikasta, saman järven rannalta, samojen verkkojen ääreltä - perusteellisesti epäonnistuneena, vararikoisena ja kaikkeen, erityisesti itseensä, pettyneenä. Kallio oli muuttunut sorakasaksi. Mestari ei kuitenkaan ollut menettänyt toivoaan Pietarin suhteen. Nyt vasta elämä olikin aukeamassa.

      Tuskin kukaan Jeesuksen seuraan lähtenyt selviää tällä tiellä ilman itseensä ja omiin toimiinsa pettymistä. Mutta siksi Jeesus yhä uudelleen kysyy: Olenko minä sinulle rakas? Hän ei vistkaa rohkeutensa menettänyttä kuin vanhaa kinnasta nurkaan, vaan antaa yhä uudelleen ja uudelleen tehtävän ja kutsuu mukaansa: Seuraa sinä minua!

      Pietarin luonto tuskin muuttui tästä tapahtumasta. Hän jatkoi kiivailuaan ja kamppailuaan. Mutta nyt hän teki sitä elävän Herran edessä.

      Mihkähänlainen olisi kertomuksen loppu ollut, jos Jeesus olisikin toiminut kuten me: Hän olisi ehkä sanonut Pietarille: Kyllä sinä Pietari olit miestä kun uhosit, kun oli nousukausi ja kaikki hyvin. Pitihän se arvata millainen raukka ja mämmikoura sinä lopulta tosipaikan tullen olet. Mene pois. Näiden sanojen jälkeen Pietari tuskin olisi koskaan kolkutellut Rooman portteja. Olisi ehkä hukkunut epäonnistuneena kalastajana, kun ei ollut ketään neuvomassa apajillekaan. Mutta Jeesuspa toimi ja toimii toisin. Hän uskoi ja luotti. Hän antoi Pietarille takaisin ihmisarvon ja omanarvontunnon. Tänäkin päivänä Jeesuksella on käyttöä ja tarvetta pietareille, jotka eivät jaksa itse luotaa itseensä. Hän sanoo:"Sinä kelpaat". Heikosta ja murentuneesta tuli tällaisen hoitajan koulussa kallio, jolle Herra rakensi seurakuntaansa. Maailman valtavin tehtävä uskottiin noin hauraisiin käsiin. Mene, ruoki, kaitse..minun lampaitani. Herrran rakkauden lähellä viipyminen ja sen maistaminen panee liikkeelle rakastamaan, huolehtimaan lähimmäisistä lähelle ja kauas.

      Myös meiltä Jeesus kysyy:Olenko minä sinulle rakas. Mikä on vastauksemme. Kai se on arka, tahtoisin olla lähellä, mutta sinä tiedät heikkouteni. Armahda. Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.

      Paluu saarnavalikkoon
      Paluu etusivulle