Papin työn yksi
mielenkiintoisimpia vuosittaisia juttuja on
rippikoulun pito. Se on vieläkin joka kerta
pikkuisen jännittävä asia: Miten leiri lähtee
menemään. Säästytäänkö sairausepidemioilta
tai muilta onnettomuuksilta. Muodostuuko leirille
kivaa yhteishenkeä. Ottaako porukka itse asian
vastaan...
Voisi sanoa, että leiri leiriltä kokee saman
yllätyksen. Hengellisellä sanomalla on
vastaanottava maaperä. Uskonnolliset kysymykset
eivät ole vain joidenkin vanhojen ihmisten
kysymyksiä, vaan jokainen meistä joutuu ja saa
niitä pohtia. Puhe etsikkoajasta - sen saa
uudelleen ja uudelleen huomata - on totta. Ja
toisaalta miten muuten voisikaan olla. Ketäpä
ei koskettaisi kysymys miksi minä elän, onko
Jumalaa, oliko Jeesus todella Jumalan Poika tai
mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen...tai
kysymys onko syylisyyteen anteeksiantoa.
Tärkeimpiä henkilöitä rippikoulussa ovat
isot. Kaikkein syvimmät keskustelut käydään
ryhmissä tai ison ja pienen välillä
kahdestaan. Kerran eräs iso tuli pipliksestään
hämmentyneenä, mutta
innoissaan:"Kummallista, tuntuu että osasin
vastata pienteni kysysmyksiin paljon hienommin
kuin itse osaan tai ymmärrän. Puhuin asioita,
joita itsekin innostuin, että juuri näihän se
on...kummallinen tunne..." Mitä siinä oli
tapahtunut? Yksinkertainen ihme: Pyhä Henki
selitti sanaa tuon ison kautta. Riparin suurin
asia on, että siellä todella ollaan koolla
Jeesuksen nimessä ja siellä missä Jeesuksesta
puhutaan, siellä Hän itse on läsnä.
Synkin luku ripareita ajatellessani on, että
niin moni joka leirillä syttyy asialle joutuu
niin kovaan maailmaan takaisin, ettei uskoa
uskalla tunnustaa, vaan "siemen joka
kylvettiin, itää, mutta päivän helteen tultua
se tukahtuu tai linnut tulevat ja vievät
sen..." Kuinka oikeassa Jeesuksen kylväjä
vertaus olikaan. Rukoile, että siemen voisi
saada pudota hyvään maaperään, jossa se voisi
kasvaa.
Jos vaikka koti tai ystäväpiiri ei ole sitä
uskoa vahvistavaa maaperää, niin muista on
seurakunta ja sen nuorisotyö...siellä "me
saamme kasvaa..."