• Saarna Alajärven kirkossa 8.7.2001 5. sunn. helluntaista
      1 vk. ev. Luuk.6:36-42

      J      eesuksen puheista meille kaikkien parhaiten tunnettuja taitavat olla vuorisaarna ja jäähyväispuhe. Vähemmän tunnettu on puhe, joka on tämän päivän evankeliumina ja jonka tai paremminkin, josta osan äsken kuulimme. Tästä Luukkaan tallentamasta puheesta on käytetty nimeä: Kenttäsaarna. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä , että kyseessä on vuorisaarna Luukkaan tallentamassa muodossa, koska puheissa on sama sävy ja samoja teemoja. Toiset ovat sitä mieltä, että kyseessä on eri puhe.

      Tälle päivälle on annettu otsikoksi yksi sana: Armahtakaa! Siihen kehoitti Jeesus kenttäsaarnassaan. On huomionarvoista, että Jeesus piti tämän puheen nimenoman opetuslapsilleen. Siinä Hän opettaa Jumalan valtakunnan uutta etiikkaa. Vastakkain ovat nyt yleisinhimillinen - meissä kaikissa niin syvästi asuva - itsekkyys ja se mitä on todellinen kristillinen rakkaus. Maailma opettaa näin:"Mutta minä sanon teille..."Maailma ja sen arvot opettavat tänäänkin kovuutta, armottomuutta, mutta Jeesus opettaa toisin.

      Ihminen ei ole juurikaan muuttunut Jeesuksen ajoista. Yhä ihmiselle on luontaista pohtia kostoa, maksaa paha pahalla...vastata vääryyksiin, vaatia hyvitystä. Jopa niin luonnollista,että sanomme :"Tottakai".
      Mutta olemme varmasti huomanneet, että paha vain lisää pahaa! Metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan. Toteutuu silmä silmästä ja hammas hampaasta: Esimerkkejä tästä moraalista voisi löytää vaikka mitkä määrät niin perhe-elämän, yhteiskunnan kuin maailmanpolitiikankin piiristä. Yritämme täyttää näännyksiin asti sen mitan, jolla meille mitataan rahaa, rakkautta, hyväksyntää ja kunniaa. Kun kaikki ovat viallisia, ainoaksi mahdollisuudeksi nostaa itseä jää muiden painaminen alas. Hyväksi yritetään tulla tuomitsemalla toinen pahaksi.

      Jeesus opettaa toista. Hän opettaa pidättäytymään tuomitsemisesta. Armahtamaan ehdoitta ja antamaan lahjaksi laskelmoimatta. Jeesus kehottaa sellaiseen opettamiseen, joka perustuu totuudelliseen itsetuntemukseen...parannuksen aloittamiseen itsestä!

      Syvällistä ja kohtikäyvää opetusta, mutta mikä tekisi kenttäsaarnasta käytäntöä eikä vain uutta, upeaa huoneentaulua kristityn peräkamariin? Onneksi teksti antaa vihjeitä Jumalan valtakunnan uuden etiikan perustasta. Teksti ei tarjoa sekin vain vaatimuksia lisää, vaan se tarjoaa myös mahtavan lähtökohdan vaatimusten toteutumiseen:"Teidän Taivaallinen Isänne on armahtavainen!" Jumala on tuhlaileva antaja myös anteeksiannossaan. Sitä meille selkeällä tavalla osoitti viikontakainen evankeliumi, kun Isä otti ehdoitta vastaan koko peintöosuutensa tuhlaneen ja Isää elämällään halventaneen poikansa. Tekstimme ei toisin sanoen vain hinaa hyvyyden rimaa ylös vaan ohjaa meidät hyvyyden ylitse pursuavalle lähteelle.

      Vastavuoroisuus ei riitä. Vastavuoroisuudella vain pidetään yllä jonkinlaista pahan tasapainoa. Olen hyvä, jos sinä olet tai tästälähin olisit minulle...rikokset ja rangaistukset ovat tasapainossa. Näin muutosta ei tapahdu! Näin annetaan hymyssä suin potut pottuina. Vastavuoroisuutemme astia on pian tyhjiin ammennettu. Tarvitsemme ylimääräistä,ehtymätöntä, pelastavaa hyvää. Jeesuksen ristissä tämä hyvä on puhjennut hyvyyden lähteeksi koko maailmaan. Juuri siinä on Isä näyttänyt armahtavaisuutensa. Siinä syyllisyys ei heijastu takaisin tuomion uhkana. Täysimittainen synti peittyy kukkuramitalliseen armoa.

      Jos ja kun pääsemme tästä lähteestä ammentamaan, päivän kehotukset ja opetukset tuntuvat hyvin kirkkailta ja luonnollisilta. Kun me itse olemme ansaitun tuomion sijasta kohdanneet mittaamattoman armon ja syttyneet siitä elämään, tajuamme, että "antaa myös toisten elää"on samaa kuin antaa hänelle anteeksi. Kun otamme vastaa sylintäyden Jumalan armon, niin se sulkee sisäänsä myös lähimmäisemme. Jos emme mahdu samaa syliin lähimmäisemme kanssa, ainoa vaihtoehto on hypätä sylistä pois..ja minne omien ansioiden varaan - siis tuomion alle.

      Eläessämme armosta meillä on kanttia siirtyä puolustelusta ja syyttämisestä omaan synnintunnustukseemme...varaa kaivaa hirttä omasta silmästä...alkaa omasta parannukseteosta...Näin tulemme antaneeksi tilaa myös toisen parannukseteolle. Vastavuoroisuus alkaa toimia myösteisesti.

      Kun tajuamme, että itsekin elämme taysin Jumalan armon varassa alamme antaa lahjaksi ei enää pahan tasapainoa vaan armon runsauden jakamista. Ainoa oikea parannussaarnamme on aina aloitaa itsestä.

      Rakkat ystävät - apostolin sanoin:"Vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee, mutta Jumalan lapsina olemme savenvalajan pöydällä muovattavina ja vaivattavina. Jumala yksin näkee lopputuloksen, me koemme vain syntymisen kipuja...lopputulos on pääseminen opettajan veroiseksi. Nyt olemme sitä jo lahjana, kerran myös täydellisesti."

      Paluu saarnavalikkoon
      Paluu etusivulle