Uudenvuoden aatto
      VT 1 Sam.7:12
      Vuoden 1994 viimeinen tunti on alkanut.  Vuoden vaihteeseen sisältyy kieltämättä jotakin kiehtovaa ja jännittävää. Sinänsähän tuo kellon viisarien kulkeminen vuorokauden vaihteen yli ei ole mitään erikoista; vuorokauden vaihtuminen toiseksi; mitäs erikoista siinä on, mutta ajatuksissamme ja ehkä tällä kertaa muutenkin vuodenvaihde on enemmän.  Liitymme Euroopan Unionin jäseneksi.  Monia tosissaan arveluttaa ja pelottaakin, toisia taas kiehtoo myönteisellä tavalla.
      Liittyminen johtaa meidät väistämättä aivan uuteen vaiheeseen kansamme historiassa.  Parempaan vai huonompaan sitä moni kyselee toisaalta toivolla toisaalta vavistuksella.

      Luettu raamatun kohta oli lyhyt väläys Israelin kansan historiasta.
      Israelin kansa oli Egyptin orjuudesta palattuaan vakiinnuttamassa valtaansa Kanaanin maassa.  Se ei ollut helppoa.  Tosiasiassa lähes jatkuvaa sotaa.  Lähinnä filistealaisia vastaan.
      Filistealaiset olivat indoeurooppalainen valloittajakansa, joka oli ns. aigeialaisessa kansainvaelluksessa asuttanut Kanaanin maan lounaisrannikon ja pyrki nyt laajentamaan aluettaan sisämaahan israelilaisten asuttamille alueille.  Israelin heimot joutuivat samoihin aikoihin puolustautumaan myös idästä ja etelästä hyökkäileviä autiomaan asukkaita vastaan ja olivat siten joka puolelta ahdistettuja.
      Filistealaiset olivat taisteluissa mieluummin niskanpäällä ja israel alakynnessä.  Filistealaiset osasivat jo raudan käytön, israelilaisset elivät vielä pronssikautta.  Daavid ja Goljat kertomus puhuu tästä aseistuksellisestakin epäsuhdasta.

      Toimiessaan israelin vanhojen tuomarien tavoin kansan johtajana Samuel onnistui karkottamaan filistealaiset miehittäjät keski-Palestiinasta.  Tapaus ei merkinnyt filistealaisotien ratkaisua, mutta hetkellinenkin menestys antoi israelilaisille toivoa ja rohkeutta.  Opittiin luottamaan siihen, että Israelin Herra kykeni toteuttamaan suunnitelmansa ja lupauksensa valitsemansa kansan historiassa.

      Tuona -aivan kuin hengähdyksen hetkenä - Samuel otti kiven ja pystytti sen ikäänkuin rajakiveksi vapautetun ja vielä miehitetyn alueen välille.  Muistomerkki sai nimen eben-eser: avun kivi.
      Lopullista voittoa ei oltu vielä saatu - tietty pelko ja epävarmuus siis jatkuisi, mutta kuitenkin oli aihetta katsoa missä ollaan ja miten siihen ollaan päästy. "Tähän asti Herra on meitä auttanut."

      Siinä on sitä samaa:"Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra!"

      Kristitty ihminen saakin elää juuri tätä hetkeä.  Menneisyys on takana...sen synnit sai pyytää anteeksi ja näin myös uskoa anteeksi annetuiksi...tulevaisuus on Herran käsissä ja jos minä ei sitä tiedä ja tunne niin sen saan uskoa että Herra tietää ja tuntee ja Hän on voittaja...iankaikkisesti!  Tulevaisuuteen saa siis katsoa luottaen; mutta tärkein on aina se nyt hetki:
      Kilvoitus tässä ja nyt...uskonko, luotanko, turvaudunko Herraan juuri nyt?  Tätä nyt asennetta Jeesus opetti mitä selvimmällä tavalla omilleen vuorisaarnan kuvissa pyhästä huolettomuudesta:  "Katsokaa kedon kukkia ja taivaan lintuja...Isänne kyllä tietää!  Älkää murehtiko, älkää pelätkö.

      Hyvä ystävä tällä asenteella myös me saamme katsoa eteenpäin.  Isä tuntee ja tietää.  Hänellä on valta ja voima.  Älä pelkää.
      Samuelin tavoin saamme todeta "Tähän asti on Herra meitä auttanut.!"

      Siinä lupaus myös vuoteen 1995.  Herra olkoon kanssamme.


      Paluu saarnavalikkoon
      Paluu etusivulle