ALKUSEURAKUNNAN OPPI

Meidän nykypäivän kristittyjen kuva alkuaikojen kristittyjen elämästä ja uskosta on melko ruusuinen.  Pidämme heidän siveellistä vaellustaan esimerkillisinä.  Oletamme heidän olleen uskossaan horjumattomia ja yksimielisiä.
Yksilötapauksissa näille kauniille käsityksille varmasti löytyy katetta, mutta kokonaisuus oli paljon rosoisempi joka kohdaltaan.  Apostolien teoista ja vaikkapa Paavalin kirjeistä  saamme varsin selkeän kuvan, millaisten niin siveellisten ongelmien ja hairahdusten ellei peräti eksytysten keskellä nuo "kuulut pyhät", seurakunnat, elivät.  Siksi apostolit joutuivat toistusti opettamaan ja alleviivaamaan seurakuntia siveellisyyteen, kestävyyteen, kasvamiseen Kristuksen tuntemisessa, pitämään kiinni siitä "opista", jonka olivat heiltä, apostoleilta, saaneet.

Jo apostoleilla esiintyvät sanat:  oikea oppi, terveellinen oppi, mutta myös termit eksytys, harha...Oppi ja sen puhtaus ei ollut eikä ole yhdentekevä asia, vaan peräti tärkeä.  Opin halveksunta johtaa helposti hengelliseen kaikkiruokaisuuteen ja selkeän Jumalan sanan syrjäyttämiseen inhimillisten tunteiden ja kokemusten rinnalla.  Tosin näille kokemuksille annetaan usein hyvinkin arvovaltainen nimi "profetia, näky, sana Herralta...".

Uusi testamentti korostaa moneen kertaan opin tärkeyttä ja sen pitämistä puhtaana.  Esim. Kol.:2:6-8:"Niinkuin te olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niinkuin teilleon opetettu, ja olkoon  teidän kiitoksenne ylitsevuotavainen.  Katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopeilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen."

Tämän luentosarjan tavoitteena on juuri tämä:  Juurtua Kristukseen, oppia mitä raamattu opetaa...kasvaa!

"Oikeasta opista" on taisteltu aina - ei vain vasta joinakin uskonpuhdistuksen vuosina, vaan aina.  Jo Jeesuksen ympärillä oli koko ajan väittely:"Onko tämä oppi Jumalasta vai...".  Joku Pietarin sana:"Älköön se sinulle tapahtuko." Oli Jeesukselle saatanallinen hyökkäys irrota oikeasta opista s.o. Isän tahdosta!
Apostolit kävivät jatkuvaa rajankäyntiä niin juutalaisuutta kuin myös pakanojen riittejä kohtaan.  Kysymykset:  Mitä saa syödä, suhde oppiin ympärileikkauksesta.
Kysymykset eivät nuorelle kristikunnalle olleet suinkaan helppoja ratkaistavaksi.  Apostolien teot osoittaa sitä kipua ja kamppalilua, joita peräti mm. Paavali ja Pietari keskenään joutuivat käymään, että yksimielinen toimintalinja säilyisi.  Tarvittiin opettajaksi itseään Kristusta ja juurtumista yhä syvemmälle sanaan ja se ytimeen Kristukseen, jotta tie mitä kulkea pysyisi selvillä.

Kaikissa ratkaisuissa kristikunta on lähtenyt siitä, että itse johdattaa kirkkoaan niin, ettei se kokonaan joudu harhaan ja jos jokin ryhmä menee harhaan niin aika sen joko palauttaa tai tuhoaa. "Mutta jos tämä oppi on Jumalasta, niin emme mitään voi..".

Keskeinen rajapaalu kristillisen opin muodostumisessa oli VT:n ja UT:n kaanonien lukkoonlyönti ja tunnustaminen kaiken kristillisen opin perustukseksi. VT 100-luvulla jKr. ja UT 300-luvulla jKr.
 

RAAMATUN TULKINTA
 

Kristikunnan sisälle on aina sopinut melko avara kuva niin Jumalasta, Jeesuksesta kuin myös Pyhästä Hengestä ja Hänen toiminnastaan. Näin siksi, että kukaan ei voi supistaa raamattua vain muutamiksi näkemyksiksi.  Tunnustavista kristityistä toiselle tärkeitä ovat Jeesuksen puheet rakkaudesta ja lähimmäisyydestä, toiselle taas "pyhä lepo Isän hoidossa" vuorisaarnan opetusten mukaisesti.

Mutta jossakin kulkevat myös rajat.  Kirkon varhainen historia kertoo jatkuvasta rajankäynnistä oikean opin puolesta.  Taistelua käytiin niin juutalaisuuden suuntaan:  Oliko Jeesus Messias ja millä perusteella tai mikä oli pakanakristityn suhde Mooseksen opetuksiin tai isien perinnäissääntöihin...
Rajaa oli vedettävä tiukasti myös Rooman valtakunnassa rehottaviin pakanakultteihin:  Näistä vaikein oli vaatimus palvoa keisaria, mikä johtikin vuosikyymmeniä kestäviin vainoihin ja marttyyriyteen.  Suhde yhteikuntaan ja sen lakeihin oli jatkuva pohdinnan aihe niin yksityiselle kristitylle kuin koko kristikunnalle.

Suurimmat vaarat eivät kuitenkaan tulleet ulkoapäin vaan kristikunnan "omista" joukoista tai lähipiiristä:  Siellä täällä laajaa kristikuntaa alkoi pailallisesti levitä uudenlaisia oppitulkintoja:  Oliko Jeesus sekä Jumala että ihminen vai jumal'ihminen tai jotakin muuta...Tämä tässä vain yhtenä esimerkkinä.  Tämä taistelu oli jatkuvaa ja tosiasiassa on yhä peräti niin, että samat harhoiksi määritellyt ja sellaisina torjutut näkemykset nostavat päätään niin jonkun yksityisen kristityn tai opettajan ajattelussa kuin myös laajemmin mm. uusien uskonlahkojen esiintuomina.

Tällä taistelulla on nimi:  APOLOGIA - kristillisen opin puolustus.
Jotkut ovat nähneet tämän jatkuvan rajankäynnin ja määrittelyn kristillisen uskon rappio-ilmiönä toiset Jumalan johdatuksena, jolla laiva on pidetty kurssissa myrskyävällä merellä.
 
 

TAISTELU HARHOJA VASTAAN
 

Gnostilaisuus

100-luvun jälkipuoliskolla esiintyi radikaaleja uskontulkintoja, joita kutsuttiin gnostilaisuudeksi.  Nämä synkretistiset uskonnollis-filosofiset tulkinnat uhkasivat muuttaa kristinuskoa henkiseksi viisaustieteeksi, jossa kristus oli ennen muuta suuri opettaja ja henki.  He väittivät edustavansa kuten harhat yleensä alkuperäisintä käsitystä Kristuksesta. Gnoosista vastaan taisteltiin vetoamalla kirjoituksiin ja apostolien opetukseen.  Tätä kautta heidän asemansa normin luojina vahvistui.  Samoin kristikunnan koossapysymiseksi piispuuden ja seurakunnan johtajien asema ja auktoriteetti korostui.

Kaikkein varhaisimmaksi uskontunnustukseksi muodostui yksinkertainen lause:"Jeesus on Herra."
Muita varhaisia uskontunnustuksia on löydettävissä UT:n kirjeistä mm. 1. Tim 2:5-6 tai 1 Kor 6:11.

Apostolisten isien (kristillisiä opettajia 90-150 luvuilta) opetuksille annettiin suuri paino.  Heidän kirjoituksiaa ei kuitenkaan sisällytetty raamattuun.  Apostoliset isät olivat eturintamassa taistelussa gnostilaisuutta vastaan.
 

Monarkianismi

Varhaisen kristikunnan määriteltäväksi tuli mitä opettaa Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä:  Kolminaisuusoppi.
Monarkianismi, jolla oli eri suuntauksia opetti joko Jumalan ja Pojan täyttä yhteensulautumista tai toinen suuntaus erotti Pojan Isää alemmaksi jumal'olennoksi.
Meistä saattavat tällaiset kiistat tuntua pieniltä ja hiustenhalkomisilta, mutta tosiasiassa sillä mihin käsitykseen on päädytty on valtava merkitys koskien koko uskonkäsitystämme!

Areiolaisuus

Areios 260-336.  Hänen näkökulmansa oli filosofinen.  Hän opetti mm.: Poika on luotu, Jumalan tekemä. Koska Poika on luotu ja näin äärellinen hän ei voi käsittää ääretöntä eli Jumalaa ja hänellä ei siksi voi olla suoraa yhteyttä Isän kanssa eikä näin myöskään hänen opetuksellaan ole Isän auktoriteettia.  Jeesus oli siis eräänlainen puolijumala.
 

USKONTUNNUSTUKSET OPIN MÄÄREIKSI
 

Apostolinen uskontunnustus

Varhaisin kirkon määritellyistä uskontunnustuksista on ns. apostolinen uskontunnustus (200-300-l).  Se muodostui kastetunnustukseksi ja sai sijansa myös varhaisessa jumalanpalvelusjärjestyksessä.

Nikean tunnustus (325)

Nikean tunnustuksen pohjatyöksi muodostui kirkkoisä Tertullianuksen oppikeskustelu monarkianismia vastaan.  Tunnustuksen kekeinen sisältö on kolminaisuuden määrittely.
Nikean kirkolliskokous ja tunnustus ei kuitenkaan ratkaissut kiistoja,vaan keskustelu ja väittely jatkui.

Konstantinopolin konsiilissa 381 Nikean usko vahvistettiin ja erilaiset areiolaiset suunnat hylättiin.

Tätä esittlelyä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään joko suppeammassa tai laajemmassa muodossa...seuraavana tulisi käsitellä Athaniuksen uskontunnustuksen syntyyn liittyvät seikat ja historia.

Joka tapauksessa keskeistä on se, että kristikunta pyrki ykseyteen ja opin puhtauteen.  Harhat torjuttiin uudelleen ja uudelleen.  Helppoa se ei ollut.

Niinikään tulisi puhua ns. Filique-kiistasta, eli lähteekö Pyhä Henki vain Isästä vai Isästä ja Pojasta.

Rooman ja Idän kirkon ero 1054 oli sitten se suurin pamaus.  Yhtenäinen kristikunta oli jakautunut kahtia.  1500-luvun luterilainen ja rteformoitu uskonpuhdistus hajotti rooman kirkon ja pirstoutuminen on jatkunut.  Tosin kirkkojen välistä oppikeskustelua on käyty ja käydään lähes kaikilla tahoilla. Moni vanha erimielisyys on tullut ratkaistuksi, mutta pitkä historia erillään on jättänyt jälkensä.

Opinkehityksestä pitäisi puhua myös: Kirkko-opin kehityksestä ja sakramenttiopinvaiheista.  Käsityskirkon virasta on myös yksi alati kiistanalainen kysymys.  Eikä kaikkein keskeisin armo-oppi ole sekään suinkaan ollut yksimielisyyden kohteena.

Lause yksin raamattu on osoittautunut paitsi ainoaksi kirkon kestäväksi pohjaksi myös jatkuvan kiistan aiheeksi.
Meidän aikamme ilmiöistä liberaaliteologien näkemykset ja opetukset ovat luoneet jännitteitä ja hämmennystä.  Pitkällä aikavälillä katsottuna kuitenkaan mikään väite tai käsitys ei ole uusi, vaan keskusteltu, torjuttu...uudelleen henkiin vironnut...
Sielunviholisen nimi on diapolos=erilleenheittäjä, epäsovun luoja...riidankylväjä.

Kristikunnan historia kertoo meille:  Me tarvitsemme armahtajaa, johdattajaa - Me tarvitsemme elävää Herraa joka on kanssamme ja kirkkonsa kanssa kaikki päivät loppuun asti.