Minun sieluni janoaa elävää Jumalaa
Ps. 42:2-6 "Niinkuin peura janoisaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala. Minun sieluni janoaa elävää Jumalaa. Milloin saan tulla temppeliin, astua Jumalan kasvojen eteen? Kyyneleet ovat leipäni päivin ja öin, kun minulta alati kysytään:"Missä on Jumalasi?" Tuskassani minä muistelen, miten kuljin temppeliin juhlasaatossa ilon ja kiitoksen kaikuessa, juhlakansan suuressa joukossa. Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani."
Mikä on tämä tällainen jano? Jano, joka ei ole suun kuivuutta tai edes nestevajausta, vaan sielun janoa Jumalan puoleen? Tällainen sisäinen tuska ole psalmin kirjoittajan sydämessä. Me saatamme ajatella, että raamattun kirjoittajien kuvaukset ahdistuksen tunteistaan ovat vain onnistuneita kirjallisia kuvauksia oletettavista ihmistuntemuksista, mutta eivät sen enempää. Jos näin ajattelemme - erehdymme - heidän kuvauksensa ovat todella koettua ja läpielettyä tuskaa. Tuskaa, joka raastoi, oli täynnä levottomuutta, epätoivoa. Janosta huohottava peura kuivalla, helteisellä aavikolla kuvaa sisäisen tuntemuksen polttavuutta.
Puhe sisäisestä tuskasta, ahdistuksesta, selittämättömästä levottomuudesta on kuin aikamme ihmisen masennuksen kuvausta. On paha olla. Vaikka järki sanoo kyllä tästä selvitään...sisin ei tätä rauhoittelua ota vastaan. Katse on kuin suunnattuna pimeään tunneliin, jossa ei näy valon häivähdystäkään.
Syvimmät ihmisen tuntemukset eivät ole muuttuneet miksikään
tuhansissa vuosissa. Kipu oli kipua silloin ja kipu on kipua nyt.
Pelko pelkoa. Ahdistus ahdistusta.
Entä sitten? Mitä se minua tuskani keskellä lohduttaa,
että samaa on kokenut, joku raamatun mies 3000 vuotta sitten tai vaikka
naapurini tai tuhat muuta juuri nyt. Ei se minua auta. Jano
on niin, että suuta kuivaa. Jano saada toivo.
Psalmin kirjoittajan tuskan keskelle nousi muistoja elämänsä
parhaista hetkistä. Hänelle ne olivat silloin kun nuorena
poikana oli saanut olla pyhiinvaellusmatkalla suuren joukon mukana kohti
Jerusalemia, temppeliä. Murhetta ei silloin ollut. Mielen
oli vallannut ihana odotus. Ympärillä oli valtava joukko
samalla matkalla olevia. Oli niin turvallista olla. Huolet
ja murheet olivat poissa. Voi kunpa vielä, voisi jotain sellaista
saada kokea! Tuskan keskellä tuollainen unelmointi tekee kipeää
- raastaa - mutta hetkinen: Siinä on jotakin: Siinä
on näky: Kirkkaasta päivästä, jolloin kaikki
oli hyvin. Herra auta! Herra armahda. "Minun sieluni
janoaa sinua Jumala. Elävää Jumalaa." Ei kuollutta
muistoa, vaan elävää toimivaa voimaa, Jumalaa. Häntä,
joka oli, on ja tuleva on. Häntä, jolle pimeä ei ole
pimeää, eikä toivottomuus toivottomuutta.
Missä Hän on nyt? Yksi suunta oli vielä ovoin.
Taivas ei ole suljettu. Vaikka tuntuu, että huutoni tai rukoukseni
ei nouse kattoa ylemmäksi, se riittää. Hän jolla
on kuulevat korvat on luvannut olla lähellä...riittävän
lähellä. Vierellä.
"Odota Jumalaa." Jumalalla on omat aikansa. Niihin on opittava tyytymään. Mutta, entä puhe tänään auttaa Herra? Tyhjää lohdutustako. Niin voisi sanoa joku. Psalmista sanoo meille tänään:"Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. Odotuskin on toivoa ja valoa silloin kun varmasti tietää, että joku on tulossa, että apu on tulossa. Silloin jaksaa vielä hetken ja toisenkin. Jaksaa tämän hetken ja muuta ei tarvitsekaan.
Toivo on siinä, että meillä on elävä Jumala. Ja Hän on vaikka me, emme häneen jatkaisi edes katsettamme nostaa. Hän kuulee huokauksenkin. Rukousta on kaipauskin. Kumpa Herra auttaisi. Kantaisi, koska itse en jaksa. Kumpa tänään voisimme sittenkin psalmistan kanssa lausua:"Minä odotan Jumalaa - elävää Jumalaa, vielä minä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani"
Toivo on sittenkin. Se ei ole siinä mitä meillä on tai miltä minusta tuntuu, vaan se on siinä, että meillä on elävä Jumala.
Me rukoilemme: Taivaallinen Isä. Sinä, joka olet antanut meille elämän. Kiitos siitä, että sinä et ole kaukana kenestäkään, etkä myöskään kaukana minusta. Sinä tiedät elämäni, peremmin kuin minä itsekään sen tiedän. Tiedät pelkoni, epätoivoni...epäuskoni ja uskoni heikkouden. Anna syntini anteeksi Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden. Armahda minua. Anna minulle toivo. Anna virvoittavien vesien, sinun rakkautesi säteilyn, täyttää minut ilolla ja riemulla. Kiitos siitä, että nyt saan turvallisin mielin jäädä sinun hoitoosi. Nimessäsi aamen.