Päivän evankeliumi vie meidät tekniikan ajan ihmiset vanhaan israelilaiseen paimentolaisyhteiskuntaan. Siellä ei ole koneiden jyskytystä ja melua. Ei kiirettä eikä vauhtia. Paimenet kaitsevat verkkaisina laumojansa, vartioivat niitä päivät, yöt, johdattavat niitä ruoka-ja juomapaikoille. Lampaat ovat Jumalan luomia eläviä olentoja, niillä on oma tunne-elämänsä, ne voivat ilmaista kiintymyksensä hoitajaansa - aivan toisin kuin kylmät, elottomat koneet ja robotit.
Paimeniakin oli monenlaisia; lauman omistajia ja palkkapaimenia. On helppo ajatella kumpi paimen näkee enemmän vaivaa lauman hyvinvoinnin hyväksi. Vaaran hetkellä palkkalaiselle on tärkeintä oman hengen säilyttäminen, mitä siitä vaikka lammas tai pari menehtyisikin susien hyökätessä kunhan oma henki säilyisi.
Tekstin kuva maailmasta on pettävien paimenten, raatelevien susien
ja hajoamisen maailma. Se on tämä maailma sellaisena kuin
se paljaimmillaan näyttäytyy. Sen rujoutta ja ankaruutta
ei tarvitse selittää näköharhaksi. Yksi aikamme kuva
on isännättömästä rahasta. Joku iso kotimainen
tai ulkomainen raharikas ostaa tehtaan suomalaisesta pikkukaupungista.
Kun suhdanteet vaihtuvat pitää saneerata. Vähät
hänelle merkitsee 20 vuotta firmaa uskollisesti palvellut yksilö.
Sanoma uhrautuvasta, itsensä likoonpanevasta, hyvästä
paimenesta on siksi aina ajankohtainen. Ylipaimenesta, jolla on henkilökohtainen,
rakkauden suhde jokaisen laumansa yksilöön.
Tekstissämme laumaan kuulumisella on myönteinen varaus. Se on jotakin hyvää. Turvallista, kestävää.
Meidän aikanamme käsitys laumaan kuulumisesta taitaa sitä
vastoin olla voimakkaan kielteinen. Kukapa haluaisi olla laumasielu.
Nykyajan ihminen pyrkii auktoriteeteista vapaaseen täysi-ikäisyyteen.
Hän itse tahtoo olla oman elämänsä herra ja paimen.
Yksilöllisyyden korostaminen ja elämäntavan kaikinpuolinen
privatisoituminen ovat aikamme tunnusmerkkejä. Laumaeläinen
osa on kaikkea muuta kuin kiehtova. Nykyaika karttaa sitoutumista.
Elämässä ajatellaan olevan parempi olla ulkopuolinen tarkkailija.
Vain lampaat ja sopulit kulkevat laumoissa.
Jos paimentolaiskulttuurista etsisi kuvaa, joka vastaisi nykyihmisen
elämäntuntoja, se ehkä liittyy kulkemiseen, paikasta toiseen
alituisesti siirtyvään elämään, elämään,
jossa mihinkään ei voi juurtua. Moderni nomadi vaeltaa
kaupunkin kaduilla tai asvalttiteillä asuinpaikasta toiseen, työpaikasta
ja tehtävästä toiseen, ihmissuhteesta toiseen. Mutta
hän vaeltaa yksin ja irrallaan sitoutumatta mihinkään.
Omia polkujaan. Sitoutumisen ryhmään tai yhteisöön
hän kokee vapauttaan rajoittavana ja kahlehtivana. Kaikki johdattavat
paimenet ovat hänelle petollisia, jokainen valta on epäluotettava.
Tämä ihmiskuva on viihteessä ihannoitu, todellisuudessa
surullisen tosi. Mistä tämä pelko sitoutua kertoo:
Pettymyksestä. Pettymyksistä toisensa perään
niin ettei enää uskalla luottaa kuin itseensä (sekin jää
vain yritykseksi, kun omaa sisintäkään ei tunne).
Miten voisi antautua luottamukseen kun se kuitenkin pettää.
Työpaikka ei ole pysyvä. Ihssuhteet, läheisetkin katkeavat,
johtavat auktoriteetit, joihin ainakin pitäisi luottaa saadaan kiinni
petoksista. Oikeuslaitos, ministerit, pankit...Olemme niin syvällä
moraalisessa luopumisessa, että normaaliksi on tullut se minkä
ei tulisi pohjimmiltaan olla normaalia. Me ihmiset olemme pohjimmilttaan
laumaeläimiä. Omia polkuja kulkeva sankari on myytti, jolla
meille tehdään karu hylätyksituleminen haasteeksi ja selviytymistarinaksi.
Miksi elokuvan sankari lähti omille poluilleen erämaahan - siksi
koska rakastettu hylkäsi hänet. Kehenkään ei
voi luottaa on tultava omillaan toimeen.
Tätä tarkitti Jeesuksen puhe raatelevista susista. Ehkä
nyt tajuamme jotakin siitä, miten paljon susia on liikkeellä
ajassamme. Sudet ovat hajottavia (diapolos - synti heittää
erilleen, hajottaa) elämän yhteisöllisiä rakenteita
murentavia voimia.
Seurakunnan tulisi olla toisenlainen. Ei vaativa, vaan armollinen.
Ei hajottava, vaan kokoava. Kun Jeesus puhuu itsestään
hyvänä paimenena mukana on toki piirteet: lempeä, vastuuntuntoinen.
Mutta vielä syvempää Hän tarkoittaa. Minä
olen -sanonnat viittaavat Hänen Jumaluuteensa. Jeesus liittää
itseensä VT:n kuvapuheet Jumalasta kansansa paimenena. Tekstimme alkukielessä
ja vanhassa suomennoksessa sanottiin määrätyllä arkikkelilla:
se hyvä paimen. Mikä se...se josta Vt oli ennakoinut.
Hyvä paimen kulkee laumansa edellä ja kohtaa myös ensimmäisenä
vaarat asetuen itse alttiiksi laumansa puolesta.
Puheen huipentuma on lopussa: Minä ja Isä olemme yhtä.
Tällainen puhe tuntui kuulijoita mahdottomalta. Jopa Jumalan
pilkalta. Vähältä piti, ettei Hyvää Paimenta
siltä seisomalta kivitetty.
Jeesuksen hyvyys ei ole hänen jaloissa eettisissä opetuksissaan
tai ylevässä inhimillisyydessään. Jeesus on hyvä
siksi, että hän on ristillä sovittanut koko maailman synnin.
Viaton uhrikaritsa antoi henkensä laumansa edestä.
Jeesuksen hyvyys paimenena kätkeytyy hänen uhriinsa.
Hän ei vain teoriassa kertonut, että hyvä paimen antaa vaikka
henkensä lampaittensa edestä, vaan Hän, Jeesus todella teki
niin!
Evankeliumi teksti päättyy paljon pohdittuun ilmaisuun, minulla
on myös muita lamapaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä
lammaslaumasta, myös niitä minun tulee paimentaa. Tämä
oli viittaus, että Jeesus ei ole vain omankansansa Israelin vapahtaja
vaan koko maailman oikea paimen. Tätä näkyä laajentaen
saamme ajatella tänään koko maailmanlaajuista Krsituksen
kirkkoa. Kirkkojen hajaannus ei ole historiallisen kehityksen tulosta.
Sielunvihollinen eli susi on hajoitanut laumaa. Jokaisen seurakunnan
ja kirkkokunnan on ¨tunnustettava, että Jumalan lapsia on myös
muissa lammastarhoissa. Kirkon ykseys on Vapahtajan nimenomainen
tahto. Antti J. Pietilä selittää:"Jumalallinen pelastussanoma
on niin rikas ja monipuolinen, ettei kukaan voi sitä täydellisesti
ja ehyesti omaksua. Toisaalta ihmisten ymmärrys ja vastaaottokyky
on rajoitettu." Ja jatko Lutherin sanoin:"niinkuin hän koko kristikuntaa
maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää
ja Jeesuksessa Kristuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa."
Jeesuksen sanat muista lampaista varoittavat meitä kaikesta uskonnollisesta
omahyväisyydestä ja kiusauksesta omia paimen vain itsellemme.
Ketkä ovat paimenen lampaita? Kaksi ominaisuutta: Jokainen, jonka paimen tuntee ja jokainen joka kuulee paimenen ääntä ja häntä seuraa. Paimen tuntee, jokaisen joka on nimeltä kutsuttu hänen laumaansa. Jokainen kasteessa hänen omakseen otettu on hänelle rakas ja jokaisen näistä "pienistä" hän tahtoisi kantaa perille taivaan kotiin. Vanhalle minällemme riittäisi tämä ykspuolinen suhde, se , että Hän rakastaa meitä ja on tehnyt kaiken puolestamme. Monelle Kristuksen paimenrakkaus riittäisi pelkäksi vakuutukseksi pahan päivän varalle. Tällöin haluamme pitää Hänet ikään kuin omana palkkarenkinämme, "jonka omia lampaat eivät ole". Todellista molemminpuoleista hoitavaa suhdetta ei silloin kuitenkaan ole. Usko on Jeesuksen tuntemista. Se on myös varmuutta siitä, että Jeesus tuntee minut.
Vain Jeesukseen todella sitoutunut voi sydämestään tunnustaa:"Herra on minun paimeni, ei minulta mitään puutu, Ps 23."
Niin. Hyvä Paimen etsii kadonneita, hoittaa murtuneista...kantaa väsyneitä. Hänen laumassaan on meidän todellinen Hyvä osamme!