Erään kerran Jeesus istui ja katseli kolehdin keruuta Jerussalemin
temppelialueella. Paikalla oli kolmetoista lipasta, joilla kerättiin
varoja eri tarpeisiin ja kohteisiin. Lippaiden valvojina oli pappeja,
jotka saattoivat huomauttaa, jos joku pani liian vähän uhriarkkuun.
Tuli rikkaita, jotka pudottivat suuria seteleitä näyttävästi.
Papit osoittivat heille hyväksymistään.
Sitten tulee köyhä leskivaimo. Hän kaivaa nyytistään
pari lanttia, pistää ne lippaaseen ja vähäeleisesti
poistuu paikalta.
Uhrilahjan antaminen oli ja on jumalanpalvelusta. Näillä muodoilla me osoitamme kiitollisuutta Jumalalle kaikesta siitä hyvästä, jota hän on meille antanut. Asioimme leivisköillämme jakaen omastamme niille joilla ei ole tai osallistumalla näin Jumalan valtakunnan työn tukemiseen lahjamme välityksellä. Kolehdissa me itseasiassa palautamme Jumalalle sitä mikä onkin hänen. Meidän varamme ovat tosiasiassa hänen..koko elämemme on hänen ja häneltä!
Lesken pari lanttia, ropo, ei ollut paljon. Se oli niitä
kolikoita. Juutalainen kuparikolikko. Roomalaisen rahan tuntija
tietää, että kaksi lanttia teki 1/64 osa denaria.
Denari oli miehen päiväpalkka. Kyse oli pikkurahasta.
Laskin mitä se olisi suomalaisen keskimaaäisen tilastollisen
päiväpalkan kohdalta, se olisi 5 markkaa. Työttömältä
markka tai kaksi.
Oleellista ei kuitenkaan ole paljonko summa oli, vaan millä mielellä
se annettiin. Leski antoi sen koko sydämestään.
Todella uhraten...antaen kaiken mitä hänellä oli.
Koko elämisensä. Hän antoi näin koko elämänsä
ja tulevaisuutensa Jumalan huolenpidon varaan.
Jeesus ei moittinut muutaman pennin tuojaa. Päinvastoin.
Hän katsoi sydämeen saakka ja antoi tunnustusta.
Leskivaimo oli yksi vähimmistä, niinkuin oli syntinen nainen fariseuksen huoneessa tai lapsi, jonka Jeesus myös otti esimerkiksi. Jeesuksen mieltä liikuttivat vähäiset, puutteessa elävät, heikosti arvostetut. Myötätuntoa herää meissäkin, jos yleensä on herkkyyttä tuntea mitään. Enemmän kuin myötätuntoa on kuitenkin opetus ja tulkinta, johon Jeesus päätyy. Näitten vähäisten asenteessa on jotakin, mikä on JUMALAN VALTAKUNNAN IHMISILLE OMINAISTA. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Vähäiset ovat suurimpia.
Köyhän lesken kristillisyys ei taida olla aikanamme kovin suuressa huudossa. Missä ovat hengen köyhyys, itku, synnin suru ja katumuksen kyynelleet? Nöyryys? Enempi korostotetaan armolahjoja, jotka tulevat runsaina, näyttävinä ja lumoavina. Suurta ja näyttävää sen olla pitää. Suurilla leikkuupuimureilla kootaan Jumalan viljaa. Valitettavasti näiden puimureiden jäljiltä löytyy pettyneitä, rikkirevittyjä ihmisiä. Jeesus katsoo pieneen ja vähäiseen.
Köyhällä leskellä lienee ollut yksinkertainen lapsenusko.
Lapsenuskoa pidetään naivina. Siitä pitäisi aikuistua
ja jättää se, mikä lapsen on. Näin varmaan
on kun on kysymys sisällöstä. Mutta itse se usko,
jolla uskotaan, voisi kai sanoa asenne, saa olla lapsenomainen. Leskivaimo
osoittaa tässä lapsenuskoa siten, että hän ei laskelmoi
mikä kannattaa. Hän ei jätä antamatta vaikka
varmasti tietää, mitä katselevat papit miettivät hänen
kolikoistaan. Hän heittäytyy luottavaisin mielin kokonaan Jumalan
varaan. Hän antaa itsensä, koko elämänsä.
Miten hän selvisi seuraavan viikon emme tiedä. Mutta hänen
suuruutensa ja esikuvallisuutensa elää!
Hän uskoi ja luotti, että Jumala pitää huolen.
Tällaisen ihmisen läpi kulkee Jumalan valtakunnan energiavirta
toisesta ihmisestä toiseen. Hän on lähimmäinen!
Suhde Jumalaan ja lähimmäiseen ovat erottamattomat.
Leskivaimoa on pidetty kristillisen uhraavaisuuden esikuvana. Monet
ovat toimineet hänen tavallaan antaen aikaansa, rahaansa tai työpanoksensa.
Jeesus vakuuttaa totisesti he eivät jää palkkaansa vaille.
Lähetystyö, diakoniatyö ja muu lähimmäispalvelu
on kiitillisuuden velassa monelle varattomallekin ihmiselle. Monet
tarvitsisivat nmarkkansa itsekin. Kuitenkin he antavat. Ja saavat
tuntea:"Antaessaan saa."
Jumala siunaa sydämestä annetun uhrin. Lähetystyön
voimavarat tulevat pienistä lähteistä, mutta koituvat eivät
vain ajalliseksi vaan peräti iankaikkisiksi siunauksiksi monille.
Niin antajille kuin saajille.
Olen vakuuttunut, että meidän kirkossamme tarvittaisiin kipeästi uhraavaisuuskasvatusta. Lesken ropo pankoot meidät ajatttelemaan suhteellisesti esimerkiksi jumalanpalveluskolehdeista. Kun tämän päivän vanhemmat antavat nuorilleen rahaa vaikkapa elokuviin menoa varten, niin eivät he kolikkoja anna. Eri seurakunnallisissa tilaisuuksissa kuulee tavan takaa kuiskauksen ei näytä olevat nyt sopivaa kolehtirahaa. Tällöin lompakossa on vain satanen ja viiskymppinen, mutta se vitonen tai kymppi sattuu nyt puuttumaan.
Eikö totta. Kuinka kohti Jeesuksen puhe tänään käykään. Aivan sisimpään koskee.
Koko yhteiskuntaammekin ajatellen tämän tekstin kysymyksen
asettelut ovat hyvin ajankohtaisia. Ne, joilla on valta ja järjestövoimaa,
pystyvät neuvottelemaan edulliset palkkasopimukset, vaikka niihin
ei olisikaan varaa. Väliinputoajia ovat monet yhteiskunnan vähimmistä.
Kuinka kauan kestääkään, ennenkuin ihminen lakkaa käyttämästä
toista hyväkseen ja alistamaan toisen vahvemman oikeudella.
Milloin ihmisestä tulee todellinen lähimmäinen. Niin
milloin.
Olisiko aika aloittaa tänään.
Isossa katekismuksessa Luther selittää uskontunnustusta:"Hän,
Kristus, on täysin luopunut kaikesta omastaan, antanut meille kaiken,
jättämättä mitään itselleen."
Tällaisen antamisen linjoilla oli myös tekstimme köyhä
leski, ja siksi hän meille vielä kuoltuaankin puhuu.