KANSALLINEN VETERAANIPÄIVÄ
                        27.4.2001

                                                    Joh 21:1-14
Arvoisat veteraanit!
Kun te runsaat 60 vuotta sitten lähditte sinne jonnekin, ette tarkkaan tienneet, minne olitte
menossa. Lähdettävä oli, kun käsky kuului. Isänmaan etu ja vapaus oli vaarassa. Suurin
osa lähti varmaan puolustamaan maan itsenäisyyttä, ehkä joku meni tekemään uutta
suur-Suomea.

Siellä rintamalla meni vuosia enemmän tai vähemmän, monilta yli 5 vuotta. Sodan loput-
tua oli monilla tunne, että siellä meni paras nuoruus ja terveys. Mutta jokaiselle oli selvä
asia, että ilman henkilökohtaista uhria sodasta ei olisi selvitty. Ilman teitä maamme itse-
näisyys olisi silloin menetetty ja Suomesta olisi tullut Neuvostoliiton provinssi. Ehkä vasta
10 vuotta sitten se olisi palautettu Neuvostoliiton hajottua.

Kun sota loppui, odotitte parempaa kohtelua. Ajattelitte, että maa pitää huolen veteraa-
neistaan. Pian saitte huomata, että sodan vuosista ja kauheuksista on vaiettava. Valtio
ei tee mitään veteraanien eteen. Kaikkein kovimmat iskut olivat joidenkin valtiomiesten
syytökset: ”Miksi lähditte?” Voiko veteraaniasiaa enää typerämmin kommentoida. Aivan
syystä kysyitte, vaikeneeko koko Suomen kansa veteraaneistaan? Teidän oli itse pyrittä-
vä pitämään sitä asiaa vireillä. Monet poliitikot ratsastivat kustannuksellanne eduskun-
taan, mutta unohtivat oitis asianne.

Kun veteraanien joukot rupesivat harvenemaan ja hiukset harmaantumaan, alettiin tehdä
jotakin. Kun jäsenet eivät enää taipuneet, alettiin kuntouttaa. Moni tuli kuntoutuksesta
paljon huonommassa kunnossa kuin sinne lähtiessä. Kun omalla työllä rakennettu koti
oli kunnossa, alettiin puhua avustusten myöntämisestä veteraanien kotien kunnostamiseen,
vaikkei kunnostustarvetta enää juuri ollut. Moni yritti tehdä bisnestäkin veteraanien avulla:
myitiin matrikkeleita ja tehtiin konkursseja.

Vasta nyt, kun jokainen veteraani on kypsässä iässä, annetaan teille se kunnia, mikä teille
kuuluu. Vasta nyt saa olla veteraani ja puhua siitä asiasta. Vasta nyt saa sotien kauheudet
tuoda esiin. Vasta nyt tunnustetaan laajoilla rintamilla, että te teitte oikein, kun puolustitte
Isänmaan asiaa.

Itse olen veteraanin poika. Lähes 50 vuotta sain seurata yhden veteraanin elämää. Sain
nähdä ne henkiset vammat, joista isä ei koskaan selvinnyt. Muistan ne vuodet, jolloin hän
lähes häpesi sitä, että oli veteraani. Muistan sen ajan, kun hän lähes joka yö oli rintamalla,
eivätkä painajaiset koskaan jättäneet rauhaan. Viimeiset vuodet elämästään hän joutui
lähes eristyksiin, kun korvista meni vähitellen kuulo: luultavasti kuulon vaurioitumisen sie-
men oli rintamalla.

Kun nuoret miehet lähes 2000 vuotta sitten lähtivät seuraamaan Jeesusta, eivät he tien-
neet, mihin olivat lähdössä; lähtivät vain, koska Jeesus kutsui. Kolme vuotta he olivat
Mestarinsa koulutuksessa, mutta eivät tienneet, mitä tehtävää varten heitä koulutettiin.
Vielä tässä vaiheessa he eivät tienneet, että kyseessä oli valtakunnan asia, eikä sitäkään
minkä valtakunnan asiasta oli kyse.

Kaikki tuntui romahtaneen eräänä perjantaina, sapatin aattona. Silloin, kun Jeesus naulit-
tiin ristille. Opetuslapsille tuli tunne, että he olivat lähteneet mukaan väärään ja kiellettyyn
asiaan. Jos he siitä jollekin puhuivat, kenties saivat vastaukseksi: ”Mitäs lähditte!” Per-
jantaista tuli todella pitkä, kun joutui seuraamaan sitä, miten Jeesukselle kävi. Tulivatko
enkelit päästämään Hänet ristiltä vai kuoliko Hän todella.

Päivät pitkäperjantain jälkeen olivat heille ankeita. Opetuslapset olivat täynnä pelkoa ja
kenties itsesyytöksiä. Viimeisten vuosien tapahtumat olivat elävästi mielessä. Mutta
miten elämä jatkuisi tästä eteenpäin, kun Jeesusta ei enää ollut. Jeesus oli naulittu ristille.
Mitä virkaa heillä enää olisi ja heidän elämällään?

Oliko palattava ajassa taaksepäin? Oliko palattava samanlaiseen elämään, mitä se oli
ollut kolme vuotta aikaisemmin? Miten paluu onnistuisi? Olivatko kalastustaidot jo
unohtuneet? Kun ei muutakaan ollut tarjolla, he lähtivät kalaan. Mutta saivat pian to-
deta, koko yön kalastettuaan, että ainuttakaan kalaa ei tullut. Paluu entiseen elämään
ei ottanut onnistuakseen.

Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta he eivät tunnistaneet Häntä. Jeesus oli
todella nousseet ylös kuolleista. Hän oli elossa, vaikka oli juuri naulittu ristille. Ylös-
nousemusta opetuslasten oli vaikea käsittää. Vaikka Jeesus oli ilmestynyt monille ja
myös heillekin pariin otteeseen, eivät he oikein käsittäneet, että Jeesus elää.

Jeesus neuvoi kalapaikan. Jokainen kalastaja tietää, ettei kalaa ole veneen oikealla
puolella sen paremmin kuin vasemmallakaan. Vaikka hän tämän tietää, hän tosin mo-
nesti uskottelee itselleen, että kalat ovat veneen toisella puolella. Joka tapauksessa
opetuslapset saavat elämänsä saaliin, kun Jeesuksen käskystä heittävät verkot Hänen
mainitsemaansa paikkaan.

Se oli Herra! opetuslapset aavistivat. Varmuus Jeesuksen ylösnousemuksesta sai taas
vähän enemmän sijaa heidän ajatuksissaan. Vaikka he vasta vetämässä verkkoja ran-
nalle, oli Jeesuksella tarjottavana heille jo valmiiksi paistettua kalaa. Ylösnoussut teki
ihmeitä ihmeiden perään ja varmuus vain lisääntyy. Vielä, kun Jeesus siunasi leivän ja
kalan ja antoi heille, he vakuuttuivat siitä, että Jeesus on noussut ylös kuolleista.

Meidänkin toivomme on siinä, että Jeesus on noussut ylös kuolleista. Koko kristillinen
kirkko lepää tai kaatuu sen uskon varassa. Ilman ylösnousemusta ei ole toivoa, ei mi-
tään. Jos Jeesus ei ole noussut ylös turha on meidän uskomme ja saarnamme.

Monet teistä veteraaneista odottavat jo viimeistä iltahuutoa. Monet ovat jo silloin täl-
löin luulleet sen tulleenkin, taistelujan loppuneen,  mutta vielä on saanut herätä uuteen
aamuun. Oikea Isänmaamme on taivaassa, siellä Jeesus pitää meille paikkaa. Meidän
toivomme on siinä ylösnousemuksessa, jonka Jeesus kerran toimittaa.

Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu. Hänet haudatiiin, hänet
herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu. Elämässä annetaan
kunnostautuneille ansiomerkkejä. Hyvä sotilaskin sai taistelujen tauottua kunniamerk-
kejä. Taivaaseen pääsemme yksin Kristuksen ansiolla ja ansiosta. Siellä ei jaeta taiste-
lijoille kunniamerkkejä, mutta voitonseppele odottaa jokaista.

Uhrin ansiosta siniristilippu liehuu. Kristuksen uhrin ansiosta Taivas on auki jokaiselle
uskovalle. Toivon mukaan sinäkin veteraani saat kerran pukea päällesi Kristuksen
verella valkaistut vaatteet.