Aamulla Kalle huomasi, ettei Taina ollut kunnossa. Se vain kyyhötti samassa paikassa kovasti apean näköisenä. Hän avasi häkin oven ja kiiruhti katsomaan varpustaan. Yhden huoneista hän oli kalustanut lintua varten. Katto oli maalattu siniseksi, seinillä oli puiden kuvia ja lattialla pieni allas. Huoneen etuseinä oli poistettu ja sen tilalle oli laitettu kalterit ja verkko. Häkkiin johti ovi, josta mies mahtui vaivattomasti sisälle. Altaan ympärillä oli pieniä, oikeita pensaita ja joitakin kuivaneita puita. Kalle oli pyrkinyt siihen, että Taina saisi asua mahdollisimman luonnonmukaisessa ympäristössä.

Kalle kosketti lintuaan, mutta se ei liikkunut oikeastaan minnekään. Mikä sillä oli? Oliko se sairas? Vielä pari tuntia sitten, kun Kalle oli herännyt katsomaan lintuaan, se oli ollut kunnossa. Se oli nukkunut aivan rauhallisesti. Koko sen ajan, kun Taina oli asunut Kallen luona, tämä oli herännyt säännöllisesti kaksi kertaa yössä tarkistaaakseen, että linnulla kaikki oli kunnossa.

Olisko Taina syönyt jotakin sopimatonta? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Se oli saanut aivan samaa ruokaa kuin muinakin päivinä. Linnunruokapaketti oli ostettu jo kuukausi sitten, joten se oli varmasti samaa ruokaa. Mutta jos se oli mennyt vanhaksi? Kalle tarkisti päivämäärän ja viimeinen käyttöpäivä olisi vasta kuukausien päässä. Mutta oliko vedessä jotakin vikaa? sekin oli mahdotonta. Edellisenä päivänä Kalle oli pessyt tapansa mukaan juottokupin ja desinfioinut altaan. Juottokuppiin hän oli laittanut desinfioitua vettä, täysin bakteeritonta. Kyllä sen täytyi olla puhdasta..

Tainan häkkikin oli tuuletettu edellisenä päivänä, niin ja siivottu. Kaikki ulostett oli tarkoin poistettu. Kalle tutki huolellisesti häkissä olevat pensaat, mutta niistä ei löytynyt eläimiä eikä bunkkeja. Niilläkään lintu ei ollut voinut murkyttää itseään. Tilanne oli käsittämätön.

- Voi, rakas Taina, mikä sinun on? Kerro isukille, kerro.

Mutta lintu pysyi vaiti ja tuijotti isäntäänsä suoraan silmiin ikäänkuin anoen jotakin. Sen ruumiinlämpö oli selvästi normaalia alhaisempi. Ei se jaksanut räpytellä siipiään eikä aukoa suutaan. Joskus kuului pientä korinaa jostakin kurkun uumenista, mutta sekin oli niin vaisua, että sitä tuskin erotti.

Kalle päätti jäädä pois töistä. Hänen rakkaimpansa oli tosi heikossa kunnossa. Miten silloin voisi mennä työhön. Kaikki ajatukset olisivat Tainassa. Kuka sitäpaitsi pitäisi siitä huolta? Hän soitti työpaikalleen ja kertoi, että Taina oli sairas; hänen pitäisi viedä Taina lääkärille. Tokihan se ymmärrettiin toimistossa.

Mutta mikä sillä oli? Eläinlääkärillekään ei näin varhain aamulla soisi soittaa. Vai soittaisiko päivystykseen? Niin, kyllä pakkohan se on. Varpusen tila huononi koko ajan, ihan silmissä. Pakko oli päästä, hän ajatteli.

- Pitäisi saada heti eläinlääkärille. Taina on kuolemaisillaan!

- Kuka tämä Taina on?

- Minun lemmikkini, lintu.

- Kanarialintuko?

- Ei, ei, vaan varpunen.

- Varpunen...? Ha, ha, haa. Älkää naurattako. Kenellä nyt varpunen...elättinä.

- Kyllä minä olen ihan vakavissani. Taina on varpunen ja se on kuolemaisillaan.

- Jaha, jaha. Antakaa sen sitten kuolla. Ei meilläkään sentään kaikkia hoideta. Pyydystäkää uusi. Onhan noita, varpusia.

Silmät kostuen Kalle laski alas puhelimen ja riensi Tainan luokse. Mitä vikaa on varpusessa? Varpunen tai kanarialintu, eikö se ole sama asia? Lintu kuin lintu. Taina näytti tulleen yhä huonommaksi. Vain vaivoin sen silmät pysyivät enää auki. Kalle oli niin poissa tolaltaan, ettei pystynyt nauttimaan edes aamupalaa. Hän vain piti lintua hennosti kourassaan ja katseli sitä ahdistuneena voimatta tehdä mitään.

Oliko joku tehnyt hänelle kiusaa? Olisiko joku päässyt sittenkin myrkyttämään linnun? Kalle kiiruhti ulos katsomaan. Hän oli eristänyt talonsa tarkoin muusta maailmasta tiheällä panssariaidalla, jottei kukaan pääsisi yllättämään lintua. Ulkona kaikki oli kunnossa. Lumessa ei näkynyt mitään jälkiä ja aita oli ehjä. Kukaan ulkopuolinen ei siis ollut tehnyt sabotaasia. Kukaan ei ollut vieraillut hänen luonaan vuosiin; ei sen jälkeen, kun Taina oli muuttanut sinne. Hän ei halunnut kenenkään ulkopuolisen näkevän rakkaintaan. Olisivat kuitenkin tehneet sille jotakin pahaa

Lintu näytti yhä heikommalta. Kalle jätti oven auki, sillä hän ymmärsi, ettei lintu voisi tuossa kunnossa paeta. Hän otti varpusen käteensä ja alkoi haroa sitä hellästi.

- Voi, rakas Taina, kerro mikä sinun on. Rakas Jumala, älä anna Tainan kuolla. Älä vie minulta ainutta syytä elää.

Kalle katseli lintuaan, sen harmaata ulkomuotoa, sen avuttomia silmiä, nokkaa ja hentoja jalkoja. Ei enää kuulunut iloista tirskuntaa. Väkisinkin hänen mieleensä tuli tilanne, jolloin hän oli pelastanut varpusen ja josta heidän ystävyytensä oli alkanut. Siitä oli kulunut jo yli kolma vuotta. Eräänä syksyisenä aamuna varpunen oli maannut liikkumatta hänen talonsa rappusilla, mistä hän oli korjannut sen talteen. Sisällä talossaan hän oli antanut sille lämmintä maitoa ja kaurahiutaleita. Lintu oli siitä toipunut. Kun se oli tullut terveeksi, ei Kalle voinutkaan päästää sitä enää lentoon, vaan oli ottanut sen elätiksi ja rakentanut sille ison häkin.

Pian Kalle oli huomannut kiintyneensä lintuun jopa liikaakin. Siitä oli tullut hänelle tärkein asia maailmassa. Hän tunsi elävänsä vain varpusta varten. Lintu oli saanut nimekseen Taina. Se oli oikeastaan luonnollinen ratkaisu, sillä Tainahan oli se tyttö, johon hän kerran oli ollut rakastunut ja joka niin kylmästi oli jättänyt hänet ja lähtenyt Ruotsiin. Ystävilleen hän puhui aina Tainasta, mutta ei koskaan sanonut sitä linnuksi. Kaikki luulivat Tainaa hänen vaimokseen, koska Kalle kantoi äidiltä perinnöksi jäänyttä sormusta. Kalle oli aina keksinyt sopivan esteen, kun häntä vaimoineen oli kutsuttu juhliin.

Nyt tuo kaikki oli päättymässä. Vai oliko? Kalle kiiruhti keittiöön, kaatoi tilkan maitoa kattilaan ja pani sen lämpenemään. Lämpimän maidon hän laittoi pineen astiaan ja vei sen nopeasti linnulle. Mutta se ei ollanut sitä vastaan. Monesti hän kosketti lämpimään maitoon linnun nokkaa, mutta se pysyi kiinni. Kalle yritti hellästi sormillaan avata varpusen suuta, mutta se lonksahti aina kiinni. Lintu oli liian väsynyt.

Tottuneesti Kalle teki linnulle pienen petin ja laittoi sen siihen makaamaan lämpimän huovan alle ja alkoi silittää sen päätä. Voi, miten avuttomalta ja surulliselta se näytti. Voi, miten kaunis tuo pieni varpunen oli. Herkeämättä Kalle tuijotti Tainaa. Hän oli erottavinaan pienen kyynelen, joka työntyi sen silmästä. Sieltä se valui ulos silmäluomesta, joka jo melkein peitti koko silmän. Sen silmät tuijottivat jonnekin muualle, kaukaisuuteen. Niiden katse oli lasittunut. Tämän kaiken näkeminen sai Kallen yhtä suuremman tuskan ja liikutuksen valtaan.

Kallen ääni muuttui koko ajan hiljaisemmaksi. Huoneessa vallitsi hautajaistunnelma.

- Voi, rakas Taina. Mikä sinun on? Parane...Parane pian...tai sinua ei enää kohta ole.. Minä lupaan... Minä pidän sinusta ikuisesti huolta... Me olemme ikuisesti yhtä... Sinä minussa ja minä sinussa.

- Oletko sinä kovasti kipeä? Tunnetko enää minua?

Kalle tunsi, miten Tainan ruumiinlämpö alkoi laskea. Huopa ei auttanut. Kalle otti linnun jälleen kouraansa, vielä hellemmin. Hän siveli linuta, sen päätä, siipiä, ruumista, jalkoja, nokkaa. Hän suuteli lintua hellästi, näykki huulillaan sen kasvoja.

- Älä pelkää... Pian sinun tuskasi ovat poissa... Siellä sinua odottaa maa, jossa on kesä, ikuisesti...

Kalle ei voinut enää pidätellä itkuaan. Kyynelet virtasivat vuolaasti silmistä. Hän aivan huusi itkiessään.

- Voi, Taina, Taina, Taina. Älä jätä minua, ethän? Mutta varpunen oli jo ilmeisesti poissa tästä maailmasta. Se ei reagoinut enää mitenkään. Sen silmät olivat koko ajan ummessa, pää roikkui hervottomana alaspäin. Sydän löi enää hitaasti.

- Sinne maahan sinä menet ennen minua... Odotathan sinä minua siellä. Kerro niille, että minäkin olen tulossa. Sano, että ottavat minut pois, pian.

Lintu oli vielä vähän lämmin, mutta lopen uupunut

- Ei, et saa... kuolla.

Yhtäkkiä lintu aukaisi silmänsä täysin auki. Kalle pidätti hengitystään. Mutta pian ne menivät kiinni, täysin kiinni. Ja ne pysyivät lopullisesti kiinni. Kalle hiljeni ja hän ymmärsi, että Tainan loppu oli lähellä. Oli kyse vain sekunneista.

Kalle laski linnun petille ja juoksi keittiöön. Pian hän tuli takaisin pienen terävän puukon kanssa ja tarttui nopeasti lintuun. Vielä lyhyt suudelma sen nokkaan ja sitten. Puukko upposi vaivatta varpusen kurkkuun, meni sen läpi. Kalle ei voinut enää katsella linnun taistelua. Hän oli päättänyt lopettaa sen kärsimykset.

- Rakas Taina, anna anteeksi. Minä vapautan sinut. Haluan, että olemme ikuisesti yhtä. Sinä minussa ja minä sinussa. Tahdothan sinäkin sitä? Jälleen hän itki katkerasti

Kun puukko oli tarpeeksi syvällä linnun sisässä, Kalle veti sen pois ja väänsi linnun pään irti. Koko aikana lintu ei päästänyt pienintäkään äännähdystä. Syntyneestä aukosta syöksähti verta hänen käsilleen, mutta se ei kestänyt kauan. Linnun pään hän antoi pudota lattialle. Vapisevin sormin hän nopeasti nyppi linnun höyhenet irti.

- Me olemme ikuisesti yhtä, hän hoki itsekseen.

Höyhenet irtosivat kevyesti. Jalat piti irrottaa puukolla. Pian varpusesta oli jäljellä vain pieni nahan peittämä pallero, verinen pieni pallero. Juhlallinen ilme kasvoillaan Kalle työnsi linnun suuhunsa. He olivat ikuisesti yhtä - sittenkin.

<< Takaisin pääsivulle