Kuolema oli koskettanut Jeesuksen ystäväperhettä. Marian ja Martan veli oli kuollut. Muutamia päiviä aikaisemmin Lasarus oli ollut vakavasti sairaana. Jo silloin oli Jeesukselle lähetetty sanoma hänen kriittisestä tilastaan. Nämä ihmiset uskoivat, että Jeesus voisi parantaa hänet. Mutta Jeesus ei toimi odotusten mukaisesti. Hän ei lähde Betaniaan, sisarusten kotiin, vaan viivyttelee tahallaan, vaikka tietää miten asiat ovat. Tietää myös hetken, jolloin Lasarus kuolee, vaikka kukaan ei sitä Hänelle kerrokaan.

Lopulta Jeesus lähtee matkaan, surukotiin. Koko koti suree, myös ystäviä on saapunut sisaruksia lohduttamaan. Jo matkalla Jeesukselle tuodaan viesti, että Lasarus on ollut haudassa jo neljättä päivää, kivikin on vieritetty haudan suulle. Kun Martta saa kuulla, että Jeesus on tulossa, hän lähtee tätä vastaan. Hänen surunsa pukeutuu tuskaan ja katkeruuteen, josta osansa saa Jeesuskin. "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut." Eli Martta haluaa kysyä sitä, missä Jeesus oikein oli viivytellyt, miksi Hän ei ollut tullut ajoissa parantamaan Lasarusta. Kuitenkin Martan sydämessä elää jonkinlainen toive siitä, että Jeesus voisi kenties tehdä vielä jotakin.

Jeesus ryhtyy lohduttamaan Marttaa. Hän lupaa Lasaruksen nousevan kuolleista. Martta ei kuitenkaan ymmärrä tätä puhetta, vaan ajattelee Jeesuksen puhuvan viimeisenä päivänä tapahtuvasta ylösnousemuksesta. Jonkinlaisen helpotuksen ja lohdutuksen hän kuitenkin saa Jeesuksen sanoista, vaikkei kaikkea ymmärräkään. Tämä lohdutus mukanaan hän kiirehtii takaisin kotiin kertomaan Jeesuksen tulosta.

Myös Maria lähtee Jeesusta vastaan, mutta ehtii kunnolla vain talon pihalle. Nähdessään Jeesuksen hän vaipuu tämän jalkoihin ja päästää ulos surunsa ja katkeruutensa. Myös hän moittii Jeesusta viivyttelystä samoin sanoin kuin sisarensa. Jopa lohduttamaan saapuneet naapurit kyselevät samaa: "Miksei Jeesus estänyt Lasaruksen kuolemaa, Hän joka oli jopa avannut sokean silmät."

Ihmisten suru tarttuu myös Jeesukseen. Vaikka hän toisaalta on osoittautunut melko viileäksi, ikäänkuin laskelmoijaksi ja jonkinlaiseksi tapahtumien ohjailijaksi, hän joutuu syvän liikutuksen valtaan. Ihmisten tuska ja ahdistus ei ole Hänelle samantekeviä; ne koskivat kipeästi myös Jumalan Poikaan. Raamatun lyhimmässä jakeessa ilmaistaan koruttomasti, miten Jeesus itki itkevien kanssa. Jakeessa on vain kaksi sanaa: "Jeesus itki". Ihmisten suruun osallistuva Jeesus muutti itkun iloksi.

Järkyttyneenä Hän lähtee Lasaruksen haudalle ja käskee ottamaan kiven pois. Tästä ihmiset järkyttyivät, sillä vainaja oli ruvennut jo mädäntymään; hän haisi jo. Jeesusta ei kuitenkaan pysty mikään estämään, vaan hän sanoo vain sanan: "Lasarus, tule ulos!" Ja niin tämä kuollut käveli ulos haudastaan. Ihmisten surun kyynelet muuttuivat iloksi.

Kuolema tulee jokaisen osaksi kerran. Monesti se lähestyy hitaasti kuin höyryjuna ja antaa ihmiselle aikaa valmistautua. Joskus se iskee kuin salama, keskelle nuorta ja tervettä elämää. Kuolema ei katso henkilöön, myös prinsessojen pitää kuolla eikä mistään saavu uljasta prinssiä häntä herättämään, kuten saduissa. Kuolema ei kaihda läheisimpiäkään ihmissuhteita. Viikatemies ei pelkää sitä rakkautta, mikä monesti liittää ihmisiä niin lähei- sesti toisiinsa. Joskus se erottaa kipeästi yli 60 vuotta toisiaan rakastaneet vanhukset. Vaikka me tiedämme tämän, emme osaa siihen varautua.

Kuoleman kohdatessa jokainen meistä suree; kukin omalla tavallaan. Toiset pystyvät itkemään, näyttävät surunsa kaikille ja saavat varmasti myös lohdutusta. Toiset taas surevat paljon huomaamattomammin, ovat kuin ei surua olisikaan. Ovat jostain syystä kyvyttömiä surun näyttämiseen. Tällaista surijaa on usein paljon vaikeampi lohduttaa, kun ei edes tiedä onko hän lohdutuksen tarpeessa.

Monesti surussamme on itsesyytöksiä. Jotkut asiat ovat jääneet painamaan. Mietimme omaa käytöstämme, sitä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Tällaisen kokemuksen estämiseksi pitäisi tietenkin elää niin, että suhteet rakkaisiin on aina kunnossa, ettei jää itsesyytöksiä. Monen suru purkautuu Martan ja Marian tavoin, eli sisältää kapinaa. Emme pysty hyväksymään läheisen kuolemaa. Kapinamme kohdistuu kehenkäs muuhun kuin Jumalaan. Joku joutuu loputtomaan miksi-kysymysten viidakkoon. Jumala saattaa joutua hyvinkin suurten syytösten kohteeksi. Miksi Hän antoi sen tapahtua? Miksei Jumala estänyt? Mitä pahaa olemme tehneet, kun Jumala meitä näin rankaisi? Pettymys Jumalaan tällaisessa tilanteessa voi olla niin voimakas, ettei ihminen pysty koskaan antamaan Jumalalle anteeksi.

Itse uskon, ettei ihmisen tarvitse viedä Jumalaa vastuuseen teoistaan. Jumala tietää, mitä Hän tekee. Hänellä on laajempi näkökyky kuin meillä ihmisellä. Hänellä on Luojan oikeus kohdella luomakuntaansa omalla tavallaan. Hän näkee vuosien ja kymmenien vuosien päähän; me näemme vain senhetkisen tilanteemme ja menetyksemme. Toisaalta Jumala kyllä kestää kapinamme ja syytöksemme. Hänen rakkautensa ei kaadu murrosikäisten möykkäämiseen.

Jeesus ei ole surutalosta kaukana. Hän näkee, tietää ja kokee surumme. Hän itse saapuu surutaloon ja itkee itkevien kanssa. Hänellä on tilanne hallinnassaan, vaikkemme sitä monesti uskokaan. Hän pystyy lohduttamaan paremmin kuin parhainkaan pappi tai läheisinkään kanssasurija. Hän haluaa lohduttaa iankaikkisella lohdutuksella. Tätä emme kuitenkaan aina halua. Jeesuksen pitäisi herättää kuolleet, vasta sitten olisimme tyytyväisiä. Martta ja Maria saivat sen ihmeen nähdä. He eivät olleet aavistaneet, että ylösnou- semus toteutuu heidän silmiensä edessä.

Ylösnousemus on totta. Se tapahtuu meille kaikille kerran. "Jeesus, Kristus, Vapahtajamme herättää sinut viimeisenä päivänä" -sanat kaikuvat jokaisen hautaansiunaamisen yhteydessä. Jokainen vainaja siunataan siinä toivossa, että Jeesus herättäisi meidät iankaikkiseen elämään. Voi sitä, joka herätetäänkin iankaikkiseen kuolemaan, kadotukseen!

Kumpa tämä ei olisi totta kenenkään kohdalla. "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun ikinä kuole." Kuolemaa emme pysty estämään, kylläkin ikuisen kuoleman. Voimme välttyä joutumasta helvettiin.

Olemme kuin kukkanen kedolla, joka aikansa kukoistaa, mutta sitten korjataan pois. Olemme kuin syksyllä lakastuva ruoho, jota ei mikään enää saa vihreäksi. Tai olemme kuin vihreä ruoho keskellä kauneinta kesää, jonka ruohonleikkuri leikkaa poikki kesken kukoistuksensa. Jeesus nousi ylös kuolleista. Hän voitti kuolemallaan kuoleman. Ylösnoussut Jeesus elää keskellämme: ilossamme ja surussamme, ottaa osaa kaikkeen. Erityisesti Hän tahtoo opettaa meille sitä, mikä on elämässä tärkeintä. Ja se on usko ylösnousseeseen ja ylösnousemukseen. Joka uskoo Häneen, saa elää. Usko Jeesukseen on elämän avain, mutta myös kuoleman avain. Usko Jeesukseen ja iankaikkiseen elämään on parhain lohdutus surevalle. Voiko läheisen ja rakkaan haudalla olle sen suurempaa toivoa, kuin on jälleennäkemisen toivo?

Usko Jeesukseen on ihmisen suurin lahja. Se on myös aina suuri Jumalan ihme, lähes Lasaruksen herättämiseen verrattava ihme. Kun sydämessä on usko, ihminen elää iankaikkista elämää jo tässä ajassa, täällä maan päällä. Iankaikkista elämää saadaan elää elämän kaikkien värien keskellä; sitä saadaan elää myös surun, kuoleman ja kärsitymysten keskellä. Myöskään mitään lopullista ei ole menetetty. "Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole", sanoo Jeesus, joka kerran seisoo multiemme päällä.

<< Takaisin saarnasivulle
<< Takaisin pääsivulle