15. SUNNUNTAI  HELLUNTAISTA
                       2002
 
                                    Joh 5:1-15
 
Tämän sunnuntain evankeliumin tapahtumapaikkana on Betesdan lammikko.
Lammikko sijaitsi Lammasportin luona, eli Jerusalemin itämuurin pohjoiso-
sassa, lähellä temppelialuetta. Temppeliin tuotavat uhrieläimet kuljetettiin
Lammasportista. Nykyisen Pyhän Annan kirkon alueelta ovat arkeologit kai-
vaneet esiin kaksi lammikkoa, joista kumpikin on mitoiltaan 48 x 68 m.
Lammikkojen välissä on pylväskäytävä ja ympärillä on neljä pylväshallia. Ny-
kyisin Jerusalemissa vieraileva voi käydä tutustumassa Betesdan lammik-
koon.

Ihmiset uskoivat, että altaassa oli ihmeitä tekevää voimaa. He uskoivat, että
enkeli aika ajoin pani altaan veden kuohumaan ja ensimmäinen, joka ehtii
sen jälkeen altaaseen, parantuu. Sitä emme tiedä, tapahtuiko näin todella,
vai oliko se vain kansanuskomus. Vanhalta ajalta on paljon kertomuksia
ihmeitä tekevästä vedestä. Joka tapauksessa lammikon reunalle oli tuotu
kaikenlaisia sairaita odottamaan veden kuohuttamista ja mahdollista paran-
tumista. Evankeliumissa lueteltu sairaiden joukko on nimenomaan paran-
tumattomia sairaita: sokeat, rammat ja halvaantuneet. Päivät pitkät he siinä
odottivat ihmettä ja yrittivät suojautua pylväshallien suojaan paahtavalta
auringonpaisteelta.

Tällaiseen paikkaan saapuu Jeesus ja näkee siellä miehen, joka on
maannut matolla 38 vuotta, lähes koko elämänsä. Miehen sairautta ei
mainita, mutta kuvaukset sopivat halvaantuneeseen. Miehen avun-
saantimahdollisuudet olivat äärimmäisen pienet. Hänellä ei ole ketään
ystävää, joka auttaisi hänet lammikkoon, kun sen vesi kuohahtaa.
Joku ehti aina ennen häntä. Pystyikö hän edes liikuttamaan itseään
niin paljon, että olisi päässyt lähteeseen saakka? Mutta jonkinlainen
toivo parantumisesta hänellä oli säilynyt; 38 odotuksen vuotta on koh-
talaisen pitkä aika.

Jeesus näkee juuri tämän sairaan makaavan pylväskäytävässä. Koska
Jeesus tiesi kaiken, Hän näki tämän miehen pitkän kärsimyksen. Hän
valitsee kohteen, josta kaikki tiesivät, että tämä oli koko elämänsä
ollut liikuntakyvyttömänä; siis täysin toivoton tapaus. Jeesus esittää
sairaalle todella yksinkertaisen kysymyksen, haluaako tämä tulla ter-
veeksi. Mies ei tunne Jeesusta, ei tiedä, minkälaisen miehen kanssa
hän oli nyt tekemisissä. Tässä, kuten lähes aina, Jeesus on aloitteen
tekijänä. Jeesus etsii ja löytää.

”Herra, minulla ei ole ketään”. Sanat kuvastavat kohtaloon alistumista,
äärimmäistä yksinäisyyttä ja epätoivoa. Hänet oli jätetty jo kauan sitten
oman onnensa nojaan, eikä onni ole ollut hänelle tähän asti suopea.
Hän uskoi, että terveeksi tuleminen oli riippuvainen veden kuohahta-
misesta ja siitä, että hän ehtisi lammikkoon ennen muita. Mutta joku
muu ehti aina ensin, käytti hyväkseen hänen odottamansa tilaisuuden.
Näin pahasti vammainen ehti altaaseen aina viimeisenä. Kun mies
kuulee Jeesuksen puhuttelevan, hänessä herää kenties toivo siitä,
että Jeesus nostaisi hänet lammikkoon, ensimmäisenä veden kuo-
huttamisen jälkeen.

Jeesus ei lupaa auttaa miestä altaaseen. Parantaminen käy yksinker-
taisemmin. Hän vain käskee sairasta nousemaan ja kävelemään.
Mies ei ehdi ajatella, ei epäillä, ei edes ihmetellä. Vaikka on sapatti,
Jeesus kehottaa miestä myös sapatin rikkomiseen: kantamaan vuo-
dettaan. Kyseessä oli juutalaisten näkökulmasta jopa provosoiminen
jumalanpilkkaan.

Parantuminen tapahtui hetkessä ja oli täydellinen. Halvaantunut otti
vuoteensa, jolla hän aiemmin makasi ja kulki iloissaan sen kanssa
ympäriinsä. Kaikki saivat todeta ihmeen tapahtuneen. Sitä mies ei
ollut kokenut omilla ponnistuksillaan, vaan yksinomaan Jeesuksen
armahtavan teon voimasta. Se vain on ihmeellistä, että miehellä ei
ole aavistustakaan, kuka hänet oli tehnyt terveeksi. Ketä Hän olisi
voinut kiittää?

Kun 38 vuotta halvaantuneena maannut kävelee yhtäkkiä, luulisi sen
synnyttävän ihmettelyä; samalla riemua ja kiitosta. Mutta näin ei käy-
nytkään. Ihmiset näkevätkin vain, että tämä mies rikkoi sapatin, kun
kantoi sapattina vuodettaan. Eli he näkivät täysin epäoleellisen asian.
Mutta juutalaisille sapatin pitäminen oli silloin ja on edelleen tänä päi-
vänä hyvin tärkeätä. Jotkut rabbit saarnasivat synniksi senkin, että
ihminen kantoi päällysvaatteissaan neulaa, suussaan tekohampaita
tai käytti sapattina puujalkaa.

Parannettu vastaisi tuomitsijoille yksinkertaisesti ja viisaasti. Hän ei
lähde käymään asiasta teologista keskustelua. Ei hän syytä heitä
siitäkään, etteivät he osallistuneet hänen iloonsa. Hän suojautui
Jeesuksen sanojen taakse, vaikka ei tiennytkään, kuka hänet oli
parantanut. Jos joku tekee näin hyvän teon, kuinka hän voisi hou-
kutella parannettua synnintekemiseen. Merkillisesti tämä parantaja
ja hyväntekijä oli itse kadonnut tapahtumapaikalta.

Mutta Jeesus kohtaa parannetun uudelleen, tällä kertaa ei ihmisjou-
kossa, vaan temeppelissä. Hänen yllättäen kokemansa pelastus,
armo oli vienyt hänet temppeliin. Siellä hän ei ollut mahdollisesti
käynyt 38 vuoteen, mutta nyt oli sen aika. Jeesuksen kohtaaminen
oli ja parantuminen olivat synnyttäneet hänessä halua päästä Jumalan
huoneeseen. Ja se todella kannatti. Siellä hän sai uudelleen kohdata
ja tutustua parantajaansa. Jeesus vei aina asiansa loppuun saakka.
Jeesuksen sanat parannetulle ovat merkilliset. ”Älä enää tee syntiä,
ettei sinulle kävisi entistä pahemmin”. Voiko tätä pahemmin elämässä
käydä kuin olla 38 vuotta halvaantuneena? Yhtyikö Jeesus tässä ai-
kansa juutalaiseen käsitykseen, että sairaus on rangaistus tehdyistä
synneistä? Pitäiskö meidänkin ottaa tämä totuutena, että sairaus on
rangaistus synneistä?

Ajattelen, että tuo parannettu oli hyvin yksinkertainen ihminen. Jeesus
otti huomioon hänen henkisen kehittymättömyytensä ja puhui hänelle
tutuin sanakääntein. Tätä kieltä mies varmasti ymmärsi. Todellisuudes-
sa Jeesus ei opeta, että ihmisen sairaus on synnin seurausta. Jossakin
hän opettaa, että henkilö oli sairas siitä syystä, että Jumalan teot tulisivat
hänessä julki.

Nyt mies tiesi, kuka hänet oli parantanut. Eikä hän voinut olla hiljaa, vaan
todisti juutalaisille, että Jeesus oli parantanut hänet.

Päivän aiheena on kiitollisuus. Hyvin teksti myös valottaa sitä puolta. Mies
tuli temppeliin kiittämään parantumisestaan. Hän antoi kunnian sille, jolle se
kuului. Hän ei vain parantunut, vaan sai uuden elämän, syninsä anteeksi. Ja
siitä kumpusi kiitos Jumalalle.

Myös meidän aikanamme tapahtuu monenlaisia ihmeitä: tapahtuu parantumi-
sia ja ihmeellisiä pelastumisia vaarasta, tapahtuu myös uskoon tulemisia.
Mutta, miten näille ihmisille käy? Monesti saa huomata, että vain sillä on
merkirtystä, että ihminen on parantunut tai pelastunut vaarasta. Kiittäminen
unohtuu. Ei synnykään seurakuntayhteyttä, ihminen ei tule kirkkoon kiittä-
mään.

Onko Jumala jotenkin ihmisen kiitoksen tarpeessa? Siitä ei ole kyse. Hyvä
olisi tietenkin kiittää Jumalaa kaikesta siitä, mitä Hän meille antaa. Mutta kii-
toksen suurin merkitys on kuitenkin ihmiselle itselleen. Kiitos ja ylistys raken-
taa kristittyä ja uskoamme. Katkera ja tyytymätön uskova elää kuivaa uskon-
elämää. Kiitoksessa elävä saa ottaa vastaan suuria siunauksia.